Kippurakärkilapikkaissa päätalomaisittain

Päätalo tuli elämääni, kun olin vielä hoitajan työssä: eräs potilas kertoi tietävänsä kaiken Iijoki-sarjasta. Sattumoisin siitä kohtaamisesta innostuin lukemaan Kallen kirjoja. Muutaman vuoden päästä toteutin haaveeni opiskella käsitöitä. Tein ensimmäiset omat lapikkaani vuonna 2012 Inarissa, Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Kenkien historia alkoi kiinnostaa, varsinkin, kun kuulin että Antti-ukkikin oli kenkiä tehnyt. Samoihin aikoihin aloin tallentaa Päätalolta sivuja, joissa oli mainintoja lapikkaista tai pieksuista. Käsitöistä jatkoin yliopistoon ja halusin kirjoittaa kansatieteen graduni lapikkaista. Kenkien perässä kävin myös Taivalkoskella. Päätalon romaaneiden kuvauksista tuli osa gradu-aineistossani.

Kalle Päätalo on tallentanut romaaneissaan historiaa ja ihmisen luonnetta, mutta hän on kuvannut taitavasti myös aineellista kulttuuria. Lapikkaat ja pieksut olivat Koillismaalla tavalliset kengät aina sotien yli. Kalle Päätalo, jos joku, sanoitti lapikkaitten elämää arjen koitoksissa.

DSC_0185%20%28640x426%29.jpg

 

 

 

 

Lapikkaita Jalavan kaupassa Taivalkoskella.

 

Pieksut herrain ja rahvaan jalkineena

Pieksukenkien historiamerkinnät palautuvat 1700-luvulle. Kippuranokkaisen kengän alkuperää ei tarkasti tiedetä, mutta kansatieteen pioneeri U. T. Sirelius uskoi, että kenkien malli on siirrännäinen Lapista. Tämä käsitys perustuu Carl von Linnén Lapin matkaan 1732 ja hänen saamaansa kokemukseen saamelaisten nutukkaista. Kippurakärkisiä pieksukenkiä oli tosin käytetty myös idässä suomalais-ugrilaisten heimojen keskuudessa.

Pieksulla tarkoitetaan yksipohjaista kippurakärkistä kenkää. (Sana pieksu juontaa juurensa nahkan pieksemisestä tai pehmittämisestä, pieksää, piestä.) Miehet käyttivät pitkävartisia pieksusaappaita tai paulapieksuja.  Naisilla tavalliset kengät olivat ruojupieksut, joita Päätalon Riitukin käytti. Matalat, varrettomat, nykyisin tanhukenkinä tunnetut, lipokkaat tai supikkaat ovat perineet muotonsa myös pieksusta.

Alun perin pieksut tehtiin suoralla lestillä ja melko leveällä kaudolla, jotta kenkään mahtui heinää, jalkarättejä tahi sanomalehtiä. Kun yksipohjaisten pieksujen pohja kului, niitä alettiin pohjata liittäen paksumpi pohjanahka puunauloilla. Varsinaiset 2-pohjaiset lapikkaat yleistyivät vasta 1800-luvun lopulla, jolloin kengäsmateriaalit kehittyivät 1870-luvulta alkaneen jalkineteollisuuden myötä.

Kippuraisen kärjen funktio on yhdistettävissä hiihtämiseen. Rakas kansalliseepoksemme kerääjä Elias Lönnrot hiihteli työmatkoillaan pieksut jaloissa Kainuun salomailla. Toisaalta kerrotaan, että ainakin eteläisessä Suomessa hiihtämisen taito oli lamassa 1800-luvulla. Hiihtäminen elpyi vuosisatojen vaihteessa. Suomalaismielinen aatetausta sivistyneiden keskuudessa johti suomalaistumispyrintöihin ja uusiin harrastuksiin. Suksihistorian pioneerina oli metsänhoitaja Hugo Sandberg (Iso-Samperi), joka kirjallaan Hiihtourheilu Suomessa innosti niin rikkaat kuin köyhät hiihtämään. Näin pieksukengät hyväksyttiin hiihtokenkinä, vaikka niitä muutoin pidettiin rahvaanoloisena. Hiihtämisestä tuli kansallisurheilua ja hiihtämällä kulkeminen erämaassa oli peräti eräänlainen voimannäyte venäläistämistä vastaan. Pieksut pääsivät myös Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaan urheilumerkkiin vuonna 1915.

Kenkäteollisuus tuo ”uutta muutia”

Päätalo kirjoitti koululaisten saamasta jalkineavusta. Jalkineet olivat lapikkaita. Kalle sattuikin saamaan komeimmat koko kuormasta. Niillä kengillä Kalle aloitteli metsätyömiehen uraansa. Toisaalta teolliset varsikengät haastoivat rahvaanomaiset lapikkaat ja asettivat maalaiset kaupunkialaisia vastaan kengän ulkonäön puolesta.

Päätalo kuvasi 1930-luvun alkua ja orastavaa muodin saapumista. Juhannusjuhlat olivat yksi tärkeä vuoden kohokohta. Teolliset vaatteet ja jalkineet olivat pohjoisessa vielä harvinaisia siihen aikaan. Jonkin verran lehdistä oli luettu jo muotivaatteista.  Uusia tulokkaita muodin jalkinerintamalla olivat nokattomat saappaat, joilla oli useita nimiä: jatsarit, polsut, simmarit, mustankengänsaappaat. Nämä oli täysin jo hyväksyttyjä jalkineita, joita näkyi kaikkein tanuimpienkin miesten jalassa. Perinteiset kansanomaiset asusteet, varsinkin lapikkaat, koettiin hävettävinä.  Herraskaisia tapoja haluttiinkin matkia, kuten Kalle kertoi:

Miehet porskuttelivat enimmäkseen prässätyissä tormaushousuissa ja patiinikengissä, mutta oli niitäkin nuoria miehiä ja poikasia , jotka olivat kuten minäkin joutuneet lähtemään juhlareissuun kippurakärkisissä lapikkaissa. Useimmat lapikasmiehet olivat upottaneet lahkeitten alaosat varsiin, mutta oli joukossa myös sellaisia herrastapojen matkijoita, jotka olivat pudottaneet suorien housujen lahkeet tormauksiin lapikkaanvarsien päälle.

Naisväelle kengät olivat vieläkin nolommat: Monet tyttäristä lihmoivat kippurakärkiset ruojuet tai suorastaan lapikkaat jalassa-- sopimaton leninginloihkina ja ruojutkengät antoivat kuvan, että tyttö oli kotoisin syrjäkylältä.  Uuden ajan ihanne oli, että suomalainen pukeutuu modernin elämäntyylin mukaisesti ostovaatteisiin. Kengät olivat arvotavarana, joilla mentiin niin työhön kuin juhlaan, myös Villinsaareen tansseihin. Paitsi Kallehan ei tanssimisesta perustanut.   

Jätkän lapikkaat

Lapikkaat voi nähdä symbolisesti metsätyömiehen tunnusmerkkinä. Savotat tarjosivat tienestimahdollisuuksia talollisille.  Tosin sattuihan selkosille etelän lentojätkiä myös patiineissa eli pikkukengissä.  Päätalon kuvaamat metsätyömiehet olivat jämeriä jätkiä kasvot ruskeiksi ahavoituneina odottaen uiton alkamista 1930-luvun Koilismaalla:

Jalkineet olivat järkiään lapikkaita eli ”saappaita”. Useimmissa oli linnun nokkaa muistuttavat kärjet. Jalkineitten kohdalla eivät jätkät olleet jaksaneet olla yhtä juroja uutta muotivillitystä kohtaan: Parin miehen jalassa oli niihin aikoihin muotiin tuloaan tekeviä lapikkaita, jossa kärkikäperrys päättyi leveään kuin kesken katkaistuun ompeleeseen. Näitä jalkineita ruvettiin myöhemmin kutsumaan ”sammakonnokkasaappaisksi”. Iltasella katsellessani miesten kuivumaan asettamia jalkineita, näin monissa lapikkaissa kumisia kantalappuja, vaikka itse pohjat oli naulattu solanahasta. Myös ”Kummi” oli lähtenyt tyrkkäytymään metsätyömiesten varusteisiin. Kuitenkaan ainoitakaan kumijalkineita, ei edes kumiteriä näkynyt jätkien jalassa.

Uitossa kenkien funktio korostui. Nahkakengät saatiin vesitiiviiksi rasvaamalla, siksi ne olivat uitossa käytännölliset toisin kuin vaikka huopakengät.  Kenkien rasvaamiseen käytettiin tervan ja sianrasvan sekoitusta, johon oli saatettu lisätä myös vernissaa ja nokea. Kenkien huolto olikin osa jätkän valmistautumista koitokseen.

Lapikkaat olivat tummanruskeiksi rasvattuja, niiden pinnat välkehtivät laskevan auringon valossa ja ikään kuin ikään vakuuttelivat, että jalkineitten puolesta tukinlasku saa alkaa vaikka tänä yönä.

Kuluttaminen oli sääty-yhteiskunnassa ollut lähinnä yläluokkaa varten. Palkkatyön yleistyttyä kuluttamisen ihanne saapui myös Koillismaan selkosille. Jos jalkineiden tärkein funktio oli olla jalkojen suojana, niin hiljalleen niistä tuli myös rahanarvon mittari.  Jalkineista tuli kulutushyödykkeitä, joita verrattiin perinteisesti, -ei pelkkään rahaan, vaan vaihdettavissa olevaan tavaraan. Päätalon kerronnasta lapikkaiden arvoa verrattiin ravintoon, mikä oli elämisen kannalta tärkeämpää kuin pukimet:

Samoilla lapikkailla olin tehnyt keväällä uittoreissuni, pitänyt niitä sulanmaan ajan ja lähtenyt vielä kulumassa olevalle talvelle. Oli ollut pakko lähteä sillä uudet lapikkaat maksoivat lähes ruisjauhosäkin hinnan.

Kaikesta oli pulaa ja kenkiä paikattiin viimeiseen asti. Suutarintaitoja oli kotoa opittu siinä määrin, että vähintäänkin omat jalkineet sai paikatuksi. Päätalo kirjoitta kenkärajoista, joilla tarkoitettiin siis huonoa, rikkinäistä kenkää.

Syksyllä olin naulata ähertänyt ”rajoihini” puolipohjat, laittamalla vanhoista lapikkaistani leikkelemiäni varsinahkoja päällekkäin monta kerrosta.  Kuromalla ” sipsun syömiin” varsiin paikkoja olin saanut jalkineista sentään lumenpitävät. Pahinta oli, että lapikkaat olivat käyneet tänä talvena minulle pieniksi ja että jalat niissä sen vuoksi herkästi palelivat.

Pohjoisen pakkasissa samoilla lapikkailla mentiin niin kauan kuin ne mahtuivat jalkaan. Villasukista huolimatta varpaat palelivat ahtaissa kengissä. Pakkaskeleillä hiihtäessä Kalle käärikin töppöset lapikkaitten päälle.

Savotoille ja uittoihin alkoi 1930-luvulla tulla myös uusia muotivirtauksia, kuten kumiteräsaappaita. Nämä loivat vaihtoehtoja kulutuskäytänteille. Uudet asiat saattoivat houkuttaa, mutta toisaalta uusi muotia pidettiin turhuutena. Vaikkei kumiterät varsinaisesti olleet herraskaiset, vaan tavalliset työkengät, meni Kalle itse halpaan ja osti gummiterät.  Kävi kuitenkin se pahin: kengät räjähtivät uitossa: Saatana nyt repesi kummiterä--Joutuu olemaan koko tukinlaskun aijan märin jaloin.  Tapahtuneesta heräsi vanhempien jätkien keskuudessa vilkas keskustelu siitä, kuinka kumiterää ei korvessa korjata, koska kumiliimoja ei ole lakkarissa. Asenne tähän muotijalkineeseen on selkeä: - Vähintäännii muutijalakine! – Ainakaa minun silimään ei oo sattunna tässä savotassa kumiterröö kenenkään toesen jalassa kun Kallen.  Keskeinen viesti tässä tarinassa on se, että nahkainen jalkine oli käytännöllinen sen korjattavuuden vuoksi. Kalle sai katua hukkaan heitettyjä ansioitaan: Kaikenlaisiin humpuukijalkineisiin se poikaki mennee rahasa tuhlaamaan! Sen tietää, ettei kummi kestä tukinlaskussa ja vielä vähemmän hakkuusavotan risukoissa. Niin vain jätkät ennustivat, ettei kumiteräsaappaista tulisi savottalaisen jalkinetta.

Vaikka muotipukineet houkuttelivat selkosen asukkaita, 1930-luku oli pula-aikaa, ja leivänsyrjä kävi yhä kapeammaksi, kun sahatavaran kysyntä väheni 1930-luvun lopussa. Lisäksi sodanuhka väijyi.

Vasta harvat pöllintekijät ökäilivät edes pussihousuissa tai roimavarsilapikkaissa. Takkipukuja ja tormaushousuja sekä tähän komeuteen kuuluvia patiinikenkiä näki vain aniharvan työmiehen päällä. Varat eivät riittäneet. Pulavuodet olivat imeneet ihmiset niin pohjilleen, että pyhävaatteisiin pääseminen vei aikaa.

Pula-ajalla saattoi olla maalaisväestön keskuudessa siunauksensa kenkien suhteen. Käytännöllisyydessään lapikkaat toimivat edelleen ja niille tuli käyttöä tulevina vuosina. Muotikenkien haaveilu unohtui, kun kansanhuoltoministeriö laittoi syyskuun lopussa 1939 miltei kaiken säännöstelyn piiriin.

Seuraavaksi Päätalo antoikin merkityksen lapikkaille astuttuaan puolustusvoimien palvelukseen Korialla.

 Lapikkaiden merkitys sotilasjalkineina

Kippurakärkisellä lapikkaalla oli merkitystä  sotilasjalkineena. Samat miehet, jotka tekivät metsätöitä läksivät seuraavaksi suurempaan tuntemattomaan savottaan. Päätalo kuvasi savottakertomusten jälkeen elämäänsä sodan aikana. Talvisota syttyi 30.11.1939. Sodan todellisuus näytti ensimerkkinsä nuorelle Kallelle hänen katsoessaan rintaman suunnasta Suomussalmelta palaavaa kuormaa:

Vielä enemmän kuin vesietelästä näkyvät ajoittaiset tulipalojen vohot ja jyrinät, väpsähdytti meitä erään rintamalta päin palaavan auton paluukuorma… Hypätessäni kettingin kanssa roomuun satuin vilkaisemaan auton lavalle, jonne myös kavereitteni silmät olivat ehtineet iskeytyä. Pienehkön kuormapeitteen ja sen päälle laitettujen havujen alta näkyi suorina sojottavia jalkapareja, jopa kokonaisia alavartaloita. Jaloissa oli kippurakärkisiä lapikkaita, huopasaappaita ja eräällä paulakengät.

Myös Päätalo päätti lähteä vapaaehtoisena sotaväkeen. Kalle oli pakkaamassa kamppeitaan ja pyysi siskonsa Marttaa hakemaan villasukkia. Tämä taivastelee, miksei Kalle laita nauhakenkiä ja puvunhousuja, kun lähtee kaupunkiin.Siskon mielestä pitäisi laittaa patiinit ja tormaushousut, jotta näyttäisi herrasmieheltä.

– En minä lähe palelluttamaan jalkojani! ja mistä sen tietää jouvunko kaupunkiin. Nythän on poikkeusaika, eikä tiiä missä sotilaiksi koulutetaan… käsität sen iteekki, että jalat ei tarkene patiinissa! Hätäisesti mahtuisi yksi villasukka ja sillonhi jo puristaisi, sanon. Minullahan on lähes tuliterät lapikkaat ja pussihousut.

– Ainaski olis oltava jatsarit pussihousuin kanssa. Kaupunkin tyttäret kiertää jo kaukaa, kun kävellä lihmot sarkahousuissa ja kippurakärkisaappaissa.

Sotapalvelukseen minä lähen, enkä tytärten eissä kukkoilemaan.

Nuoret miehet eivät tienneet minne he olivat menossa.Lähdettiin seikkailemaan. Päätalo kuvasi palvelukseen astumistaan ihmetellen sitä, että useat olivat kesävaatteissa, jopa nauhakengissä. Edessä oli pettymys varusteiden suhteen.

Olin pitänyt selvänä, että tupamme vanhemmilla, aamupäiväpalveluksissa olevilla asukkailla olisi sotilaspuvut. Siksi ällistelin, kun tulijoilla oli kesäpukuja ilman päällystakkia ja jalkineina nauhakenkiä… Jalkineista olikin valtaosa nauha-tai hiihtokenkiä. Näkyi myös jatsareita ja diagonaalikankaisia pussihousuja. Kenelläkään en huomannut kippurakärkilapikkaita, jollaiset itselläni oli.DSC_0185%20%28640x426%29.jpg

Suomi heräsi puolustusvoimien varustamiseen liian myöhään. Talvisodan alkaessa varustetaso oli heikko eikä pukeutuminen ollut ensisijaisin tarve. Periaatteessa varusmiehen varustuksiin kuuluivat jalkineina nahkasaappaat tai lapikkaat, kuitenkin todellisuudessa sotilasjalkineita riitti vain noin kolmannekselle. Vaatetustilanne oli huono, eikä miehille välttämättä ollut antaa valtiolta kuin kokardi ja vyö, kenties kenttäpullo ja leipälaukku. Tätä vajavaista pukukokonaisuutta on kutsuttu silloisen pääministeri A.K. Cajanderin mukaan malli cajanderiksi. Maaseudun miehillä ja suojeluskuntalaisilla oli tunnettavasti paremmat varusteet kuin kaupunkipaikoista tulevilla. Suomalaisen korpisoturin esikuvana oli metsätyömies:

Menkääs, alokas Päätalo, hieman etemmäksi… tuonne noin ja kääntykää sitten komppaniaan päin!

Tottelin vääpeliä kuumottavin poskin ja jännityksestä väristen. Käveltyäni muutamia askeleita komppaniasta poispäin käännyin ja asetuin seisomaan asennossa kasvot alokaskavereitani ja esimiehiäni kohti. Vääpeli jatkoi:

 – Katsokaa mallia, miten suomalainen mies pukeutuu kun lähtee talvella sotaväkeen! Ja ennen muuta sota-aikana…Jalkineetkin on sellaiset joilla voi hiihtää nahkamäystimillä.

Puolustusvoimille tuli kiire hankkia talveen soveltuvia jalkineita.  Intendenttiosaston tilauksien mukaan lapikkaita ja pieksusaappaista tilattiin 1939 kiireellisesti niin paljon kuin toimittajat niitä saattoivat lähettää. Puolustusvoimien laatuvaatimukset olivat myös tarkat. Kenkiä valmistettiin niin suuremmissa tehtaissa Aaltosella, Friitalassa tai Töysän kenkätehtaalla, mutta myös vankiloissa.

Lapikkaiden ja pieksusaappaiden merkitys sodassa korostui hiihtojalkineina. Myös puolustusvoimien oma huopainen hiihtojalkine oli saanut kaksinokkaisen lapikkaan kärjen.  Suomalainen hiihtotaito talvisodassa koitui tärkeäksi aseeksi vihollista vastaan niin sotataktiikan kuin kotirintaman taistelutahdon kannalta. Hiihtotaidolle annettiin maanpuolustuksellinen merkitys. Kotimainen pieksu taikka lapikas oli ollut voittamaton hiihtojalkine.

armeijan%20hiihtojalkine.jpg

 

 

 

Suomen armeijan hiihtojalkine. Kuva on  Raatteen tien talvisotanäyttelystä.

 

Kippurakärjen nykypäivä

Kippurakärkinen pieksukenkä lapikas ja lapsosensa supikas tahi lipokas, ovat säilyneet yhäti niin käsintehtyinä kuin myös kenkäteollisuuden aikaan saattamina. Vaikka laajempi polvi suutareita on jo mennyt ajast’aikaan, niin käsillä suutaroinnin perinnettä harjoittaa esimerkiksi Lappeenrannassa Ari Tylli.

Jalkineet, niin tuiki tavallinen asia: ettei niistä juurikaan ole muistiinpanoja. Kalle Päätalo antoi kengille arkisen merkityksen haastaen myös aikalaismuotia. Joskus häpeillen. Noloillen. Varpaat jäässä. Kansatiede on tallentanut ihmisten arkista elämää usein pukujen kautta. Kengät, jalkineet ovat vähemmän käsitelty aihe tieteenalallamme.  

***

Artikkeli perustuu kansatieteen graduun: Lapikasta lattiaan - kansanomaisten kenkien aineellinen ja aineeton perintö.