keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Voiton juhla toukokuussa 2018

Voitonpäivän Pietari 2018

Pari vuotta sitten satuin vahingossa Pietarin palatsiaukiolle, jossa oli mieletön sotilasparaati kaikkine varustuksineen. Se oli vasta harjoitus Voitonpäivän paraatille. Ajattelin, että paraati täytyy vielä nähdä, siksi ajoitin matkani juuri toukokuun yhdeksänteen. Voitonpäivän juhlinta merkitsi minulle myös voittoa: olin selättänyt pro gradu – tutkielmani kansatieteessä. Tämä on lyhykäinen päiväkirja retkestäni.

8.5

Saavuin helteiseen Pietariin. Kun siitä assan läheltä ei enää löytynytkään pankkiautomaattia, kävelin Liteinin siltaa pitkin kämpille tuttuun hotelli Ajuriin, minulle tämä oli jo 4. kerta,- aivan kuin omaan huoneeseen oisi mennyt. Tutun näköinen tyttö respassa. Pettymyksekseni minibaari oli tyhjä. Illalla, kun olin viimein saanut rahaa, kävin läheisessä Art Cafe Sundukissa  http://www.cafesunduk.ru/en/  ja sitten kävelin vielä Tauriinin puistossa. Sieltäkin löytyy pieni kuppila, josta saa olutta ja purtavaa.

9.5.

DSC_0116.jpg 

Sotilasparaati oli jo aamulla ja päätin nukkua pitkään. Päivässä riitti kuitenkin paljon hämmeDSC_0082.jpgntävää katsomista etnologisten silmälasien takaa. Taas opin Äiti Rodinasta uusia piirteitä. Väittäisinkö jopa, että jos ei ole nähnyt Voitonpäivää ei tiedä mitään Venäjästä. Ensin menin Kesäpuistoon, koska sieltä kuului torvisoittoa. Lammessa oli joutsenia. Puisto oli täysi lapsiperheistä, pariskuntia: niin nuoria kuin vanhempiakin. Kaikki olivat pukeutuneet nätisti ja rintaa koristi oranssi-musta-raitainen rusetti. Minulle tuli paniikki, mistä saisin moisen somisteen!? (aikani tutustuttuani asiaan, selvisi että kyseessä on tsaarin ajalta kotoisin oleva Pyhän Yrjön nauha, josta on tullut venäläiskansallinen symboli, jopa vihattu merkki.) Kun torvisoitto lakkasi, areenalle astui kaunis nainen sotilasasussa ja korkkareissa, en tuntenut laulajaa. Sanoituksia ymmärsin sen verran, että ylistettiin miehiä ja vaimoja. Suuri isänmaallinen sota hitleriläisiä vastaan oli voitettu. Ei tässä ollut kyse siitä, että pieni Suomi on vieressä, vaan siitä että suurvalta Neuvostoliitto ja kotikaupunki Leningrad säilyivät hengissä Saksan piiritykseltä. Kaikenikäiset ihmiset kantoivat veteraanien valokuvia, isompia ja pienempiä, ylpeinä. Isät selittivät lapsilleen isovanhempien tarinaa. Kaikki iloitsivat.

 

DSC_0090.jpg

Jatkoin matkaa Kesäpuistosta Nevskille. Nevskiltä sain ostaa tuon rintarossin sadalla ruplalla. Valtakatu oli aivan tukossa, mutta en tohtinut kysyä, mitä tapahtuu. Veteraanien kuvat sen kun lisääntyivät. Jonkun sortin kulkue siellä meni, mitä en nähnyt koska kansaa oli niin paljon. Pienen vilahduksen näin sotilasajoneuvosta, jonka lavalla oli näitä veteraanikuvia. Kävin huilaamassa väentungoksesta Dom gnikissä, kirjakaupassa, ja tutkin mitä jalkapallokrääsää on tarjolla.  

Olin syömässä sitten Cafe Fontakassa, kun suomalainen ystäväni soitti. Tehtiin vielä treffit Kesäpuistoon. Ilta alkoi jo rauhoittua ja kuppilaan mahtui hyvin. Jaoimme kulttuurishokkia via Baltika.

Palasin takaisin majapaikkaani. Kello 22 maissa menin ulos Nevan rantakadulle. Se oli täysi kaikenikäisiä ihmisiä. Nuoriso skeittaili. Pienillä lapsilla oli potkulautoja. Ilotulitus näkyi Nevalle juuri sieltä Tsaarin aukion suunnalta. Yraa-huutoja kuului sieltä täältä. Kukaan ei ollut umpitunnelissa, vaikka oli suomalaisittain uudenvuoden meininki.

Televisiosta saatoin seurata sen mitä en livenä nähnyt: Puuttinin ja kyynelehtivät veteraanien vaimot, veteraanit sekä ohjukset, panssarivaunut ja hävittäjälentäjät. Toden totta olen nyt tietoisempi Voitonpäivästä ja sen merkityksestä. Mitä tähän suomalaisena sanon? Eihän se ilo ole meiltä poissa. Se tuska mikä leningradilaisilla oli 900 päivän piirityksen ajan, ei se Suomen vika (toki historioitsijoilla on mielipiteensä Suomen osuudesta miehitykseen, koska olimme saksalaisten kanssa kompuksessa). Ehkä näillä venäläisillä on oikeus tähän ilon päivään.  Voittoon siitä, että fasistit eivät saaneet Leningradia. Piirityksessä kuoli yli puoli miljoonaa ihmistä, useimmat nälkään.  Heidät on haudattu Piskarjovin hautausmaalle. Siellä kävin ensimmäisellä Leningradin reissulla ollessani 18-vuotias. Tuskin ymmärsin silloin asiasta mitään.  

Summary:

Tietty äitinä ja baabusshkana ihmettelen sitä, että pieni lapsi kasvatetaan pienestä jo äitimaan puolustukseen leikkimällä sotilasta heti, kun oppii kävelemään. Venäjällä sotalelut kuuluvat asiaan ihan itsestään selvyytenä.

10.5.

Halusin nähdä jotain uutta, koska taidemuseoissa ja etnografisissa olin jo käynyt. Ja Eremitaasissa useasti. Menin taksilla Sotilaslääketieteelliseen museoon, koska sairaanhoitaja minussa ei ole sittenkään vielä kuollut. http://milmed.spb.ru/.  Matkalla näkyi paljon tietyömaita; kaupunki valmistautuu MM- jalkapalloon. Vaikka matka kartalla on kohtuullinen, tiesin rastin olevan kaukana. Taksi jätti minut viralliseen osoitteeseen Lasaretnyi pereulok 2.  Olin mahtirakennuksen paraatipuolella, mutta sisäänkäyntiä ei näkynyt missään. Mies tien laidassa askaroi takapaksissaan, ja kysyin häneltä Isviniitje, gde jest vhod museeja? Oikealle sitten…talo ei millensäkään näyttänyt museolle, oltiin jo syrjässä keskustasta.

 

DSC_0107.jpgDSC_0123.jpg

Ovesta sisälle ja oikealla löytyi narikka. Biljettitiskin takana ei ollut ketään. Narikkatäti soitti kassashiirille, jotta tulisi. Kysyi, että tarvitsenko vessaa. No, en juurikaan silloin. Hetken odottelin. Sitten tuli violettitukkainen pönäkkä täti. Kysyin, että mitä maksaa ja kerroin olevani opiskelija. Näytin Helsingin yliopiston opiskelijakorttia. Täti otti vähän kyllästyneen näköisenä simpukanmallisen puhelimensa ja soitti johonkin: Täällä on suomalainen opiskelija, iz helsinki…-kysyin onko sama hinta (300 ruplaa). Net, sto ruplei. Siis satasella pääsin sisään, paikallisella opiskelijahinnalla, vaikka enhän minä ehkä ikäni puolesta niin opiskelijalle näytä. Olihan episodi. Ja kolmannesta kerroksesta löytyi mitä mielenkiintoisin museo. Tosin kaikki oli venäjäksi. Mutta kyllä ymmärsin riittävästi silti. Näyttelyn kerronta alkoi keskiajan lopun ruumiinavausnäyttelystä, kävi kaikki Venäjän-Neuvostoliiton sodat, kuuluisat kirurgit ja päätyi Afganistanin sotaan ja sen lisäksi esillä oli eläinkokeita avaruuteen erilaisissa laitteissa, kuuluisimpana tietty Laika-koira.  Aivan kaikkea en valokuvannut. Suosittelen paikkaa lääketieteen opiskelijoille. En ehkä eläinaktivisteille. Tarpeeksi nautittuani lääketieteen historiasta kävelin Fontankan rantakatua pitkin Nevskille. Ei se lopulta ollut edes pitkälti.

Niin monta kertaa (tämä 11.) kuin olen Leningradissa/ Pietarissa käynyt, olen onnistunut sivuuttamaan Elizeejevin kauppakartanon. Satuin vain sisälle ihmettelemään, mikä ihmeen Art Nouveau paikka tämä on. http://www.kupetzeliseevs.ru/en/.  Hämmästelin ihania ikkunakoristeita ja herkkujen määrää. Oli pakko istahtaa. Tilasin mansikkamohiton. Tarjolla oli kaikkea kaviaarista  suklaaseen. Rentoutumisen jälkeen painelin kirjakauppaan ostamaan pakolliset jalkapallotuliaiset.

11.5.

Vailla suunnitelmaa. Menisinkö Aleksandr Nevskin luostariin? En, koska Nevskin valtakadun loppupätkä näkyi olevan asfaltoinnin alla, enkä haluaisi haistella niitä katkuja. Kartalta päättelin, että jaksaisin kävellä Pietari-Paavalin linnoitukseen, jossa halusin nähdä tsaarien hautoja. Kävelymatka oli kohtuullinen, mutta järkyttävä helle oli. Välttääkseni liiallisen liikennemelun olen oppinut pitämään kaupungissa korvatulppia.

Linnoitus oli tosi turistipaikka. Ajattelin, että siellä olisi viileää, mutta ei. Aurinko porotti  linnoituksen sisään. Ihmiset grillasivat itseään mukulakivirannalla.  Kirkkoon pääsin taas opiskelijana, 250 rb. Sieltä löytyi Maria Feodorovna ja Katariina Suuri ja ennen kaikkea viimeinen tsaariperhe, joiden maalliset jäännökset tuotiin Jekaterinburgista 1998. Heidät julistettiin marttyyreiksi ja pyhimyksiksi. Tsaarin kabinetin edessä olin liikuttunut. Surullinen tarina.

 

DSC_0126.jpg

 

Linnoituksessa on useita museoita, mutta minulle riitti kirkko. Koko linnoitus oli liian restauroitu ja turistinen minun makuuni. Kävelin keskustaan iltapäiväruuhkaan ja kävin ostamassa korttisarjan tsaariperheestä. Kazanin katedraalissakin pistäydyin. Ilta meni katusoittajia kuunnellessa.

Tsaariperheestä olen varmaankin lukenut jo lukiossa. Kotona vasta olen tutustunut erilaisiin tulkintoihin Nikolain loppuajoista.Todellisuutta kukaan ei tiedä. Suomeksi esim Jorma & Päivi Tuomi-Nikula Nikolai II - Suomen suuriruhtinas. Netistä löytyy myös  linkkejä ja tiivistelimiä brittiläisen Robert Wilttonin näkemykseen, jonka mukaan tsaariperheen murhan takana olisivat olleet juutalaiset.

12.5. Kotiinlähtöpäivä oli niin helteinen, että kävelin miltei suoraan asemalle ja vilvoittelin istumasalissa liki 3 tuntia. Allegro oli melko täysi eläkeläisryhmistä. Kiitin onneani, että osaan matkustaa yksin, en jaksaisi laumassa.  

Tutustuminen historiaan ja Romanoveihin jatkuu kotoa käsin kirjallisuuden parissa.

Voitonpäivän fiilistelyä jälkeen päin:

https://www.youtube.com/watch?v=luSnOiYD-oE&feature=player_embedded

 

DSC_0147.jpg

Elämä jatkuu etnologisten silmälasien takaa. A

 

 

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Gradun takaa

Gradun takaa                                                                                                    Toukokuu 2018

Palaan muistelemaan  vuoden taakse etnografisen kirjoittamisen kurssille, jolloin kirjoitin alla olevan blogin silmälaseista Professori Olssonin Kanssatieteilijä-sivustolle maaliskuussa 2017. Tuo kurssi olikin opettavainen. Nyt vuosi sen jälkeen olen saanut gradusoppani keitoksen valmiiksi sikäli, mikäli mikään kirjoitus koskaan valmiiksi tulee. Se oli raskas reissu, mutta tutkielmani siivillä vähän huvittelinkin, käymällä museoissa ja Päätalopäivillä. Loppumatka oli kyllä tervanjuontia.

Vuosi sitten olinkin kirjoittanut gradun alkuvaiheista: https://anuskon.vuodatus.net/lue/2017/04/c-100-sata-asteista-gradusoppaa-asteet-nousee-eli-mita-jarkea-on-kirjoittaa-gradua

Enemmittä löpinöittä, seuraava kirjoitus kertoo aloittelevan "tieteilijän" liiallisesta innostuksesta. Nyt osaan olla jo laittaa paremmin silmälasit piiloon, ja sitä paitsi joskus rillit hajoaakin.

Etnologiset silmälasit                                                                                                Maaliskuu 2017

Muistan opintojen alkuluennoilta, kuinka professori Katriina Siivonen puhui etnologisista silmälaseista. Tunnistin heti tuollaiset itselläni olleen jo jonkin aikaa. Ajattelenkin, että etnologian opiskelija on tavallista herkempi havainnoimaan ympäröivää maailmaa.

Tuleva kansatieteilijä on kentällä koko ajan aistit valppaina ja etnologiset silmälasit kirkkaaksi kiillotettuna. Kenttä on uusi ja innostava. Moniulotteinen etnografia antaa meille mitä ihmeellisimpiä ajatuksia menetelmistä. Esimerkiksi ruotsalainen etnologi Billy Ehn kannustaa mitä moninaisimpiin menetelmiin. Hän on esittänyt bricolage-menetelmän, eräänlaisen kollaasin, jossa kaikki havainnot, nähdyt ja kuullut, sopivat tutkimusaineistoksi. Tästä innostuin itse aivan höyrähdykseen asti.

Ideat rönsyilevät kuin mansikantaimet, joskus kuivuen kokoon, toisinaan taas homehtuen liiallisesta kosteudesta. Kanditutkielmani ansiosta opin katsomaan taidetta ja valokuvia syvemmin. Nyt kun tutkin gradussani pieksuja, etnologiset silmälasini havainnoivat lähes kaiken. Minulle on muodostunut omituinen harrastus: olen alkanut katsella, mitä ihmisillä on jalassa. Vanhoista taideteoksista tutkailen, mitkä jalkineet aikalaisille on maalattu. Junassa syynään ihmisten kenkiä, teen niistä havaintoja ja omia tulkintojani.

Refleksiivisyys on päivän sana. Se on osa etnologin käsitekarttaa, osa menetelmää.   Refleksiivisyys on kuin likoämpäri, jossa (tuleva) tutkija tunnustelee aineistoja ja metodeja, tuo julki omat tuntemuksensa, onko kuumaa vai kylmää. Kansatieteilijä laittaa likoon itsensä totaalisesti. Miltä tämä havainto tuntuu, miten sen tulkitsee, entä jos asiaa katsoo näin, entä jos sittenkin toisin päin? Tuleeko hiki?

Koen etnologiset silmälasit toisinaan vähän rasittaviksi. Voisiko ne laittaa välillä komeroon? On väsyttävää havainnoida koko ajan.  Kun aikoinaan opiskelin hoitajaksi, niin puhuttiin aloittelevan hoitajan noviisivaiheesta. Noviisiajan jälkeen tulee kisällivaihe, sitten ammattilaisuus ja vasta pitkän kokemuksen saattelemana asiantuntijuus.  Sovellan ajatusta myös etnologiin. Milloin opiskelijasta tulee kansatieteilijä? Mikä se edes on tämä etnologi?

Tässä vaiheessa opintoja, gradua likoämpäristä puristaessani, tunnen olevani vasta noviisivaiheessa, jolloin kaikki uusi valvottaa. Vastaavasti tuoreena sairaanhoitajana pähkäilin sairaskertomuksia vielä kotonakin. Vasta vuosien saatossa tiedosta tuli niin arkipäiväistä, että tietoa ei tarvinnut käsitellä kaiken yötä. Aloittelijasta, noviisista, oli tullut kokemuksen myötä jos ei aivan asiantuntija niin ainakin ammattilainen.

Näin uskon tapahtuvan myöskin kansatieteilijän kohdalla. Kansatieteilijä, etnologi, laittaa etnologiset silmälasinsa komeroon vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Sitten ei refleksiivisyyden pyykkiäkään tarvitse pyörittää koko yötä.

torstai, 27. huhtikuu 2017

Merkityselämys

Mikä on merkityselämys?

Minulle pienillä asioillakin on merkityksiä. Kun näen pilven muodon tai kohtaan mieleenpainuvan ihmisen, sillä on merkitys. Psykiatriaa lukiessani olen kohdannut termin merkityselämys. Hulluilla tai ns. sairailla ihmisillä on näitä merkityselämyksiä. Mikä on merkityselämys?  Onko minulla sellaisia?

Oma suuntani   muuttui vuonna 2011,  kun näin hiihtäessä metson. Siis ukkometson, joka huhuili minulle - 25 asteen pakkasessa. Olin matkalla auringon paisteessa, hiihtämässä yli tuntureiden kohti Kuukkelilampea. Siitä lähti minun voimamatkani. Tästä kokemuksesta on  6 vuotta. Yksi voimakkaimmin koettu merkityselämys.

Paljon on tapahtunut välissä siitä metsosta.  Viimeisin hullunkurinen merkityselämys oli matkaltani Prahasta reipas viikko sitten.

Olin tutustunut   vuonna 2011 Suomen Lappiin Inariin mennessäni naiseen, joka oli kotoisin Prahasta. Muistan, kuinka hän avuttomana istui asuntolamme aulassa. Olin aivan  yhtä ummikko, tai ehkä vielä enemmän kuin hän. Puhuimme englantia.  Meistä tuli ystävät. Hän oppi kyllä suomea, joskus puhuimme englantia. Minä en kyllä oppinut tsekkiä.  Joskus puhuimme, että jos mahdollisuus tulee, menisin katsomaan hänen kotikaupunkiaan Tsekeissä. Vuosia kului. Yritin palata normaaliin suomalaisten arkeen eteläisessä Suomessa.

Ystäväni sai lapsen. Minulta taivas vei sisaren.  Kesällä 2016  kävin uudestaan Lapissa. Tänä vuonna 2017, ystäväni oli menossa kotikonnuille. Samalla minä päätin jatkaa elämää, ja yrittää taas matkata.  Tuli tilaisuus lähteä Prahaan. Pääsiäisen jälkeen lensin haparoivin siivin Prahaan, jossa tämä Inarin ystäväni odotti minua.

Ystäväni oli heittämässä nalleansa pois roskikseen. Minulla oli samankaltainen joskus 70-luvulta,eri värinen tosin. Koin suurta tarvetta pelastaa tuon nallen.  Minä koin sen taas: merkityselämyksen.  Nenätön nalle, jonka näin sieluni silmin istuvan kotini sohvalla. Kuten ystäväni pelasti minut järjettömältä surulta, kaipasin tätä nallea. Halusin ottaa kotiin tämän nallen. Tätä voisi kai kutsua merkityselämykseksi.

DSC_0109.jpg

 

 Ystävyys ei tunne rajoja, ei muureja. Matkani oli ikimuistoinen.

Nalle läksi monien mutkien kautta mukaani.En sittenkään tunne itseäni sairaaksi. Vaan onnelliseksi!

Elämässä tapahtuu siis monenlaisia merkityksiä. Miksei meillä ole lupa kuunnella niitä? Merkityselämyksiä.

PS: jos katsoo tarkkaan näiden apinoiden ja nallen päällä näkee enkelipalloja 2 kappaletta, kuka nyt uskoo?...jos tarkemmin katsoo niin kolme.

 

lauantai, 15. huhtikuu 2017

U-käännös: mureneeko kansankulttuuri?

Männä viikolla   kansan tieteilijä kävi  pieksujen tutkimusmatkalla Joutsassa. Tiistaina ruodittiin johdantolukua yliopistolla, siinä oli paljon asiaa ja paljon puutteita. Mutta sain hyviä kommentteja. Muun muassa: Katoaako kansankulttuuri?

Kansatieteen aamunsarastus nousi suomalaisuuden idean siivellä 1800-luvun lopulla. Ensin tieteemme esi-isät tutkivat kansan pukuja, sitten elinkeinoja. Tuli teollistuminen, kaupungistuminen. Sitten kansatieteen aatoksessa oppi-isät Vuorela ja Talve olivat huolissaan siitä,  mureneeko kansankulttuuri.

Nyt olemme vuodessa 2017. Suomi on pian sata vuotias. Kuljen  omalla autolla, Toyota Yariksella, haastattelemassa suutareita samasta asiasta, mitä Theodor Schvindt ja Uuno Taavi Sirelius tekivät yli sata vuotta sitten, luultavastikin pieksusaappaissa, sillä jo Elias Lönnrot pasteeraili pieksuissa Kainuussa tutkien ja hutkien lääkärinä,  kansan veisuja kysellen.

Oma matkani oli hauska ja antoisa. Ensinnäkin, sain ystävältäni lainaksi navigaattorin - se on laite jossa naisääni kertoo mihin mennään. Jo ennen Heinolaa laite ohjasi rapaiselle soratielle. Aattelin, että ei helvetti Joutsaan täältä mennä. Palasin takaisin.  " Tee U- käännös", kertoi nainen.  Soitin hädissäni ystävälleni, että mettään meni. Jatkoin ohi ja jouduin moottoritielle ollen yhä epävarmempi siitä, mistä mennään Pertunmaalle ja Joutsaan. Löysin kuitenkin perille ja kuulin paljon uutta wanhaa kengänteon perinteestä. Sain yhtä ystävällisen ja vieraanvaraisen vastaanoton kuin kuvittelen esi-isienikin tutkimusmatkoilla saaneen. 

Seuraava etappi oli yöpyminen, sillä pääsiäisliikenne oli uhkana. Ajelin pitkin maaseutuja halki kumpuilevaa Keski- Suomea kohti Savoa. Olin aivan riumuliitoksissa kun kohtasin matkalla sonneja ja kauniin autiotalon.  Tankkasin ABC:llä. Soitin yöpaikkaan, savonmualle. Majoitus maksaisi enemmän käteisellä, kuin, että jos oisin sen varannut netistä.( booking.com - ukko yritti myydä mulle kalliimpaa mökkiä). En jaksanut inttää. Pieksamäen  jälkeen navigaattori pyysi monesti tekemään U-käännöksen kohti Jäppilää tai Suonenjokea. Vastahankaan päätin ajaa suoraan viitostielle. Ja sinne eteninkin naisesta välittämättä.

Niin monesti kuin olen mökkireissulla isoa tietä ajanut, nyt matka tuntui nopealta. Lähestyin Leppävirtaa. Taas naisääni simuloi minut kääntymään  jyrkästi ooikealle." Tee U-käännös ja pysy vasemmalla".  Siellä oli kuoppainen pyörätie. Ei....v.ttu.... onhan oltava opasteet.  Tein U-käännöksen, ja palasin isolle tielle.

Pian näkyi Mansikkaharjun liittymä. Olin keskellä Leppävirtaa. Majoitus löytyi. Isompi kuin oma mökki. Siinä oli jopa televisio, jonka punaisen valon käänsin nurinpäin yöllä. Suihku ja vessa olivat lämpöiset ja siistit. Maksoi 30 euroa.

Aamulla jatkoin matkaa Pohjois-Savoon työhaastatteluun.  Kiva paikka, mutta... Oli kaunis miljöö pilattu teollisuusrakentamisella ja parkkipaikoilla.

Matka oli hämmentävä monella tapaa. Mutta tulin vain varmemmaksi, että kansankulttuuri ei ole murentunut. Meillä on kaunis Suomi, jos vain osaa katsoa ja tehdä U-käännöksiä.

En omista älypuhelinta, ja suhteeni navigaattoriin oli hyvin epäilyttävä. Tiekartta toimii edelleenkin. Ja paras kartta on omassa sisimmässä.

DSC_0031.jpg

Anu

sunnuntai, 2. huhtikuu 2017

GRADUSOPPAA… asteet nousee- eli mitä järkeä on kirjoittaa gradua

DSC_0018.jpg

 

On huhtikuun toinen päivä. Muut ihmiset ulkoilevat päivän paisteessa. Minä en.  Heräsin klo 8 ja aloitin. Nyt kello lähentelee puolta yötä. Koko päivän olen miettinyt ja kirjoittanut. Tai oikeestaan…

…kirjoitin jo toissa yön mielessäni. Olen hieman bibolaari, enkä saanut unta. Lääkkeet oli loppu. Eilispäivä oli todella hirveä, koska olin unettomuudesta kipeä. Ja sitten nukuin. Nukuin pois kaiken. Kunnes taas tänään heräsin ja oli pakko alkaa. Sillä dead line, kuollut raja, on tiistaina. Nyt on sunnuntai. On siis jäljellä vielä 2 päivää.

Olen haaveillut aika kauan gradun kirjoittamisesta, yli 10 vuotta. Mietin aina, että en pirukseltaan jaksa istuu missään teoriaopinnois, kun sais vaan gradun tehä. Ja nyt se aika on käsillä. Kävin mie kandiopinnot ja kaikki pakolliset kieliopinnot sun muut hörhöilyt 2 vuodessa. Nyt vihdoinkin olen päässyt asiaan. GRADUUN! Olen kirjoittanut tätä ennen opinnäytteet terveydenhoitaja-opinnoissa, kasvatustieteen proseminaarissa,  perioperatiivisissa erikoistumisopinnoissa,  artesaani-opinnoissa sekä hum. kandin tutkielman ennen tätä mittelöä. Aina olen päättänyt, että v…u, ei sitte enää yhtään opinnäytettä.!!!! #?#

Ja nyt olen haaveilemani gradun kimpussa. Aiheeni on todella juntti. En ikinä voinut kuvitella tällaista. Luulin, että minusta ois tullu vähintäänkin hoitotieteen maisteri, mutta että jotakin kansanperinnettä! Ouh, ja sussiunatkoon.! Tämä on jotakin äitini keksimää. Ukki- Anttikin teki lapikkaita Viitakoskella! Huh!

Jo ala-asteella minua sanottiin vanhanaikaiseksi. Sitte yläasteella kiusattiin ett ” Kukas sen on keksinny?”,kun kyseenalaistin ja kyselin.  Vaan meni vuosia ja minusta tuli sairaanhoitaja. Mutta kyselykauteni kyti jossain pinnan alla. Ja tässä ollaan. Melkein viiskymppisenä gradun vääntäjänä-Eikä aihekaan ole sitä mitä kuvitteli. Ei mitään järkee. Hullu nyt lapikkaita tutkii! Tutkin kulttuuriperintöä.

Ylihuomenna on dead line johdantolukuun. Olen kirjoittanut koko päivän. Ehkä saatte seurata graduiluni fiiliksiä. Lämpöasteet ovat vasta nousemaan päin, tänään ehkä kolmessakympissä…johdantokappale teorioineen on nääs kaikkein kauhein. Siitä se lämpö vasta nousee!

Kansantieteilijä