maanantai, 11. marraskuu 2019

Kalle Päätalo 100v.

Kippurakärkilapikkaissa päätalomaisittain

Päätalo tuli elämääni, kun olin vielä hoitajan työssä: eräs potilas kertoi tietävänsä kaiken Iijoki-sarjasta. Sattumoisin siitä kohtaamisesta innostuin lukemaan Kallen kirjoja. Muutaman vuoden päästä toteutin haaveeni opiskella käsitöitä. Tein ensimmäiset omat lapikkaani vuonna 2012 Inarissa, Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Kenkien historia alkoi kiinnostaa, varsinkin, kun kuulin että Antti-ukkikin oli kenkiä tehnyt. Samoihin aikoihin aloin tallentaa Päätalolta sivuja, joissa oli mainintoja lapikkaista tai pieksuista. Käsitöistä jatkoin yliopistoon ja halusin kirjoittaa kansatieteen graduni lapikkaista. Kenkien perässä kävin myös Taivalkoskella. Päätalon romaaneiden kuvauksista tuli osa gradu-aineistossani.

Kalle Päätalo on tallentanut romaaneissaan historiaa ja ihmisen luonnetta, mutta hän on kuvannut taitavasti myös aineellista kulttuuria. Lapikkaat ja pieksut olivat Koillismaalla tavalliset kengät aina sotien yli. Kalle Päätalo, jos joku, sanoitti lapikkaitten elämää arjen koitoksissa.

DSC_0185%20%28640x426%29.jpg

 

 

 

 

Lapikkaita Jalavan kaupassa Taivalkoskella.

 

Pieksut herrain ja rahvaan jalkineena

Pieksukenkien historiamerkinnät palautuvat 1700-luvulle. Kippuranokkaisen kengän alkuperää ei tarkasti tiedetä, mutta kansatieteen pioneeri U. T. Sirelius uskoi, että kenkien malli on siirrännäinen Lapista. Tämä käsitys perustuu Carl von Linnén Lapin matkaan 1732 ja hänen saamaansa kokemukseen saamelaisten nutukkaista. Kippurakärkisiä pieksukenkiä oli tosin käytetty myös idässä suomalais-ugrilaisten heimojen keskuudessa.

Pieksulla tarkoitetaan yksipohjaista kippurakärkistä kenkää. (Sana pieksu juontaa juurensa nahkan pieksemisestä tai pehmittämisestä, pieksää, piestä.) Miehet käyttivät pitkävartisia pieksusaappaita tai paulapieksuja.  Naisilla tavalliset kengät olivat ruojupieksut, joita Päätalon Riitukin käytti. Matalat, varrettomat, nykyisin tanhukenkinä tunnetut, lipokkaat tai supikkaat ovat perineet muotonsa myös pieksusta.

Alun perin pieksut tehtiin suoralla lestillä ja melko leveällä kaudolla, jotta kenkään mahtui heinää, jalkarättejä tahi sanomalehtiä. Kun yksipohjaisten pieksujen pohja kului, niitä alettiin pohjata liittäen paksumpi pohjanahka puunauloilla. Varsinaiset 2-pohjaiset lapikkaat yleistyivät vasta 1800-luvun lopulla, jolloin kengäsmateriaalit kehittyivät 1870-luvulta alkaneen jalkineteollisuuden myötä.

Kippuraisen kärjen funktio on yhdistettävissä hiihtämiseen. Rakas kansalliseepoksemme kerääjä Elias Lönnrot hiihteli työmatkoillaan pieksut jaloissa Kainuun salomailla. Toisaalta kerrotaan, että ainakin eteläisessä Suomessa hiihtämisen taito oli lamassa 1800-luvulla. Hiihtäminen elpyi vuosisatojen vaihteessa. Suomalaismielinen aatetausta sivistyneiden keskuudessa johti suomalaistumispyrintöihin ja uusiin harrastuksiin. Suksihistorian pioneerina oli metsänhoitaja Hugo Sandberg (Iso-Samperi), joka kirjallaan Hiihtourheilu Suomessa innosti niin rikkaat kuin köyhät hiihtämään. Näin pieksukengät hyväksyttiin hiihtokenkinä, vaikka niitä muutoin pidettiin rahvaanoloisena. Hiihtämisestä tuli kansallisurheilua ja hiihtämällä kulkeminen erämaassa oli peräti eräänlainen voimannäyte venäläistämistä vastaan. Pieksut pääsivät myös Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaan urheilumerkkiin vuonna 1915.

Kenkäteollisuus tuo ”uutta muutia”

Päätalo kirjoitti koululaisten saamasta jalkineavusta. Jalkineet olivat lapikkaita. Kalle sattuikin saamaan komeimmat koko kuormasta. Niillä kengillä Kalle aloitteli metsätyömiehen uraansa. Toisaalta teolliset varsikengät haastoivat rahvaanomaiset lapikkaat ja asettivat maalaiset kaupunkialaisia vastaan kengän ulkonäön puolesta.

Päätalo kuvasi 1930-luvun alkua ja orastavaa muodin saapumista. Juhannusjuhlat olivat yksi tärkeä vuoden kohokohta. Teolliset vaatteet ja jalkineet olivat pohjoisessa vielä harvinaisia siihen aikaan. Jonkin verran lehdistä oli luettu jo muotivaatteista.  Uusia tulokkaita muodin jalkinerintamalla olivat nokattomat saappaat, joilla oli useita nimiä: jatsarit, polsut, simmarit, mustankengänsaappaat. Nämä oli täysin jo hyväksyttyjä jalkineita, joita näkyi kaikkein tanuimpienkin miesten jalassa. Perinteiset kansanomaiset asusteet, varsinkin lapikkaat, koettiin hävettävinä.  Herraskaisia tapoja haluttiinkin matkia, kuten Kalle kertoi:

Miehet porskuttelivat enimmäkseen prässätyissä tormaushousuissa ja patiinikengissä, mutta oli niitäkin nuoria miehiä ja poikasia , jotka olivat kuten minäkin joutuneet lähtemään juhlareissuun kippurakärkisissä lapikkaissa. Useimmat lapikasmiehet olivat upottaneet lahkeitten alaosat varsiin, mutta oli joukossa myös sellaisia herrastapojen matkijoita, jotka olivat pudottaneet suorien housujen lahkeet tormauksiin lapikkaanvarsien päälle.

Naisväelle kengät olivat vieläkin nolommat: Monet tyttäristä lihmoivat kippurakärkiset ruojuet tai suorastaan lapikkaat jalassa-- sopimaton leninginloihkina ja ruojutkengät antoivat kuvan, että tyttö oli kotoisin syrjäkylältä.  Uuden ajan ihanne oli, että suomalainen pukeutuu modernin elämäntyylin mukaisesti ostovaatteisiin. Kengät olivat arvotavarana, joilla mentiin niin työhön kuin juhlaan, myös Villinsaareen tansseihin. Paitsi Kallehan ei tanssimisesta perustanut.   

Jätkän lapikkaat

Lapikkaat voi nähdä symbolisesti metsätyömiehen tunnusmerkkinä. Savotat tarjosivat tienestimahdollisuuksia talollisille.  Tosin sattuihan selkosille etelän lentojätkiä myös patiineissa eli pikkukengissä.  Päätalon kuvaamat metsätyömiehet olivat jämeriä jätkiä kasvot ruskeiksi ahavoituneina odottaen uiton alkamista 1930-luvun Koilismaalla:

Jalkineet olivat järkiään lapikkaita eli ”saappaita”. Useimmissa oli linnun nokkaa muistuttavat kärjet. Jalkineitten kohdalla eivät jätkät olleet jaksaneet olla yhtä juroja uutta muotivillitystä kohtaan: Parin miehen jalassa oli niihin aikoihin muotiin tuloaan tekeviä lapikkaita, jossa kärkikäperrys päättyi leveään kuin kesken katkaistuun ompeleeseen. Näitä jalkineita ruvettiin myöhemmin kutsumaan ”sammakonnokkasaappaisksi”. Iltasella katsellessani miesten kuivumaan asettamia jalkineita, näin monissa lapikkaissa kumisia kantalappuja, vaikka itse pohjat oli naulattu solanahasta. Myös ”Kummi” oli lähtenyt tyrkkäytymään metsätyömiesten varusteisiin. Kuitenkaan ainoitakaan kumijalkineita, ei edes kumiteriä näkynyt jätkien jalassa.

Uitossa kenkien funktio korostui. Nahkakengät saatiin vesitiiviiksi rasvaamalla, siksi ne olivat uitossa käytännölliset toisin kuin vaikka huopakengät.  Kenkien rasvaamiseen käytettiin tervan ja sianrasvan sekoitusta, johon oli saatettu lisätä myös vernissaa ja nokea. Kenkien huolto olikin osa jätkän valmistautumista koitokseen.

Lapikkaat olivat tummanruskeiksi rasvattuja, niiden pinnat välkehtivät laskevan auringon valossa ja ikään kuin ikään vakuuttelivat, että jalkineitten puolesta tukinlasku saa alkaa vaikka tänä yönä.

Kuluttaminen oli sääty-yhteiskunnassa ollut lähinnä yläluokkaa varten. Palkkatyön yleistyttyä kuluttamisen ihanne saapui myös Koillismaan selkosille. Jos jalkineiden tärkein funktio oli olla jalkojen suojana, niin hiljalleen niistä tuli myös rahanarvon mittari.  Jalkineista tuli kulutushyödykkeitä, joita verrattiin perinteisesti, -ei pelkkään rahaan, vaan vaihdettavissa olevaan tavaraan. Päätalon kerronnasta lapikkaiden arvoa verrattiin ravintoon, mikä oli elämisen kannalta tärkeämpää kuin pukimet:

Samoilla lapikkailla olin tehnyt keväällä uittoreissuni, pitänyt niitä sulanmaan ajan ja lähtenyt vielä kulumassa olevalle talvelle. Oli ollut pakko lähteä sillä uudet lapikkaat maksoivat lähes ruisjauhosäkin hinnan.

Kaikesta oli pulaa ja kenkiä paikattiin viimeiseen asti. Suutarintaitoja oli kotoa opittu siinä määrin, että vähintäänkin omat jalkineet sai paikatuksi. Päätalo kirjoitta kenkärajoista, joilla tarkoitettiin siis huonoa, rikkinäistä kenkää.

Syksyllä olin naulata ähertänyt ”rajoihini” puolipohjat, laittamalla vanhoista lapikkaistani leikkelemiäni varsinahkoja päällekkäin monta kerrosta.  Kuromalla ” sipsun syömiin” varsiin paikkoja olin saanut jalkineista sentään lumenpitävät. Pahinta oli, että lapikkaat olivat käyneet tänä talvena minulle pieniksi ja että jalat niissä sen vuoksi herkästi palelivat.

Pohjoisen pakkasissa samoilla lapikkailla mentiin niin kauan kuin ne mahtuivat jalkaan. Villasukista huolimatta varpaat palelivat ahtaissa kengissä. Pakkaskeleillä hiihtäessä Kalle käärikin töppöset lapikkaitten päälle.

Savotoille ja uittoihin alkoi 1930-luvulla tulla myös uusia muotivirtauksia, kuten kumiteräsaappaita. Nämä loivat vaihtoehtoja kulutuskäytänteille. Uudet asiat saattoivat houkuttaa, mutta toisaalta uusi muotia pidettiin turhuutena. Vaikkei kumiterät varsinaisesti olleet herraskaiset, vaan tavalliset työkengät, meni Kalle itse halpaan ja osti gummiterät.  Kävi kuitenkin se pahin: kengät räjähtivät uitossa: Saatana nyt repesi kummiterä--Joutuu olemaan koko tukinlaskun aijan märin jaloin.  Tapahtuneesta heräsi vanhempien jätkien keskuudessa vilkas keskustelu siitä, kuinka kumiterää ei korvessa korjata, koska kumiliimoja ei ole lakkarissa. Asenne tähän muotijalkineeseen on selkeä: - Vähintäännii muutijalakine! – Ainakaa minun silimään ei oo sattunna tässä savotassa kumiterröö kenenkään toesen jalassa kun Kallen.  Keskeinen viesti tässä tarinassa on se, että nahkainen jalkine oli käytännöllinen sen korjattavuuden vuoksi. Kalle sai katua hukkaan heitettyjä ansioitaan: Kaikenlaisiin humpuukijalkineisiin se poikaki mennee rahasa tuhlaamaan! Sen tietää, ettei kummi kestä tukinlaskussa ja vielä vähemmän hakkuusavotan risukoissa. Niin vain jätkät ennustivat, ettei kumiteräsaappaista tulisi savottalaisen jalkinetta.

Vaikka muotipukineet houkuttelivat selkosen asukkaita, 1930-luku oli pula-aikaa, ja leivänsyrjä kävi yhä kapeammaksi, kun sahatavaran kysyntä väheni 1930-luvun lopussa. Lisäksi sodanuhka väijyi.

Vasta harvat pöllintekijät ökäilivät edes pussihousuissa tai roimavarsilapikkaissa. Takkipukuja ja tormaushousuja sekä tähän komeuteen kuuluvia patiinikenkiä näki vain aniharvan työmiehen päällä. Varat eivät riittäneet. Pulavuodet olivat imeneet ihmiset niin pohjilleen, että pyhävaatteisiin pääseminen vei aikaa.

Pula-ajalla saattoi olla maalaisväestön keskuudessa siunauksensa kenkien suhteen. Käytännöllisyydessään lapikkaat toimivat edelleen ja niille tuli käyttöä tulevina vuosina. Muotikenkien haaveilu unohtui, kun kansanhuoltoministeriö laittoi syyskuun lopussa 1939 miltei kaiken säännöstelyn piiriin.

Seuraavaksi Päätalo antoikin merkityksen lapikkaille astuttuaan puolustusvoimien palvelukseen Korialla.

 Lapikkaiden merkitys sotilasjalkineina

Kippurakärkisellä lapikkaalla oli merkitystä  sotilasjalkineena. Samat miehet, jotka tekivät metsätöitä läksivät seuraavaksi suurempaan tuntemattomaan savottaan. Päätalo kuvasi savottakertomusten jälkeen elämäänsä sodan aikana. Talvisota syttyi 30.11.1939. Sodan todellisuus näytti ensimerkkinsä nuorelle Kallelle hänen katsoessaan rintaman suunnasta Suomussalmelta palaavaa kuormaa:

Vielä enemmän kuin vesietelästä näkyvät ajoittaiset tulipalojen vohot ja jyrinät, väpsähdytti meitä erään rintamalta päin palaavan auton paluukuorma… Hypätessäni kettingin kanssa roomuun satuin vilkaisemaan auton lavalle, jonne myös kavereitteni silmät olivat ehtineet iskeytyä. Pienehkön kuormapeitteen ja sen päälle laitettujen havujen alta näkyi suorina sojottavia jalkapareja, jopa kokonaisia alavartaloita. Jaloissa oli kippurakärkisiä lapikkaita, huopasaappaita ja eräällä paulakengät.

Myös Päätalo päätti lähteä vapaaehtoisena sotaväkeen. Kalle oli pakkaamassa kamppeitaan ja pyysi siskonsa Marttaa hakemaan villasukkia. Tämä taivastelee, miksei Kalle laita nauhakenkiä ja puvunhousuja, kun lähtee kaupunkiin.Siskon mielestä pitäisi laittaa patiinit ja tormaushousut, jotta näyttäisi herrasmieheltä.

– En minä lähe palelluttamaan jalkojani! ja mistä sen tietää jouvunko kaupunkiin. Nythän on poikkeusaika, eikä tiiä missä sotilaiksi koulutetaan… käsität sen iteekki, että jalat ei tarkene patiinissa! Hätäisesti mahtuisi yksi villasukka ja sillonhi jo puristaisi, sanon. Minullahan on lähes tuliterät lapikkaat ja pussihousut.

– Ainaski olis oltava jatsarit pussihousuin kanssa. Kaupunkin tyttäret kiertää jo kaukaa, kun kävellä lihmot sarkahousuissa ja kippurakärkisaappaissa.

Sotapalvelukseen minä lähen, enkä tytärten eissä kukkoilemaan.

Nuoret miehet eivät tienneet minne he olivat menossa.Lähdettiin seikkailemaan. Päätalo kuvasi palvelukseen astumistaan ihmetellen sitä, että useat olivat kesävaatteissa, jopa nauhakengissä. Edessä oli pettymys varusteiden suhteen.

Olin pitänyt selvänä, että tupamme vanhemmilla, aamupäiväpalveluksissa olevilla asukkailla olisi sotilaspuvut. Siksi ällistelin, kun tulijoilla oli kesäpukuja ilman päällystakkia ja jalkineina nauhakenkiä… Jalkineista olikin valtaosa nauha-tai hiihtokenkiä. Näkyi myös jatsareita ja diagonaalikankaisia pussihousuja. Kenelläkään en huomannut kippurakärkilapikkaita, jollaiset itselläni oli.DSC_0185%20%28640x426%29.jpg

Suomi heräsi puolustusvoimien varustamiseen liian myöhään. Talvisodan alkaessa varustetaso oli heikko eikä pukeutuminen ollut ensisijaisin tarve. Periaatteessa varusmiehen varustuksiin kuuluivat jalkineina nahkasaappaat tai lapikkaat, kuitenkin todellisuudessa sotilasjalkineita riitti vain noin kolmannekselle. Vaatetustilanne oli huono, eikä miehille välttämättä ollut antaa valtiolta kuin kokardi ja vyö, kenties kenttäpullo ja leipälaukku. Tätä vajavaista pukukokonaisuutta on kutsuttu silloisen pääministeri A.K. Cajanderin mukaan malli cajanderiksi. Maaseudun miehillä ja suojeluskuntalaisilla oli tunnettavasti paremmat varusteet kuin kaupunkipaikoista tulevilla. Suomalaisen korpisoturin esikuvana oli metsätyömies:

Menkääs, alokas Päätalo, hieman etemmäksi… tuonne noin ja kääntykää sitten komppaniaan päin!

Tottelin vääpeliä kuumottavin poskin ja jännityksestä väristen. Käveltyäni muutamia askeleita komppaniasta poispäin käännyin ja asetuin seisomaan asennossa kasvot alokaskavereitani ja esimiehiäni kohti. Vääpeli jatkoi:

 – Katsokaa mallia, miten suomalainen mies pukeutuu kun lähtee talvella sotaväkeen! Ja ennen muuta sota-aikana…Jalkineetkin on sellaiset joilla voi hiihtää nahkamäystimillä.

Puolustusvoimille tuli kiire hankkia talveen soveltuvia jalkineita.  Intendenttiosaston tilauksien mukaan lapikkaita ja pieksusaappaista tilattiin 1939 kiireellisesti niin paljon kuin toimittajat niitä saattoivat lähettää. Puolustusvoimien laatuvaatimukset olivat myös tarkat. Kenkiä valmistettiin niin suuremmissa tehtaissa Aaltosella, Friitalassa tai Töysän kenkätehtaalla, mutta myös vankiloissa.

Lapikkaiden ja pieksusaappaiden merkitys sodassa korostui hiihtojalkineina. Myös puolustusvoimien oma huopainen hiihtojalkine oli saanut kaksinokkaisen lapikkaan kärjen.  Suomalainen hiihtotaito talvisodassa koitui tärkeäksi aseeksi vihollista vastaan niin sotataktiikan kuin kotirintaman taistelutahdon kannalta. Hiihtotaidolle annettiin maanpuolustuksellinen merkitys. Kotimainen pieksu taikka lapikas oli ollut voittamaton hiihtojalkine.

armeijan%20hiihtojalkine.jpg

 

 

 

Suomen armeijan hiihtojalkine. Kuva on  Raatteen tien talvisotanäyttelystä.

 

Kippurakärjen nykypäivä

Kippurakärkinen pieksukenkä lapikas ja lapsosensa supikas tahi lipokas, ovat säilyneet yhäti niin käsintehtyinä kuin myös kenkäteollisuuden aikaan saattamina. Vaikka laajempi polvi suutareita on jo mennyt ajast’aikaan, niin käsillä suutaroinnin perinnettä harjoittaa esimerkiksi Lappeenrannassa Ari Tylli.

Jalkineet, niin tuiki tavallinen asia: ettei niistä juurikaan ole muistiinpanoja. Kalle Päätalo antoi kengille arkisen merkityksen haastaen myös aikalaismuotia. Joskus häpeillen. Noloillen. Varpaat jäässä. Kansatiede on tallentanut ihmisten arkista elämää usein pukujen kautta. Kengät, jalkineet ovat vähemmän käsitelty aihe tieteenalallamme.  

***

Artikkeli perustuu kansatieteen graduun: Lapikasta lattiaan - kansanomaisten kenkien aineellinen ja aineeton perintö.

maanantai, 11. marraskuu 2019

Shoppailua Viipurissa päivämatkan verran I

Itäraja, Viipuri sekä naapurimme Venäjä herättää edelleen ahdistusta, pelkoa ja  negatiivisia mielikuvia.  Viipurilla on kuitenkin ystävänsä. Viipurissa käydään kaupungin suomalaisen historian vuoksi, kenties sukujuurien vuoksi, mutta ehkäpä myös shoppailemassa.  Viipuri oli ennen sotia Suomen suurimpia kaupunkeja sekä kansainvälisin kaupunkimme. Viipurissa käytiin kauppaa jo keskiajalla. Jopa aikaisemmin, karjalaisten toimesta. 

Viipuri on edelleen kauppakaupunki. Bussimatkailun vilkkain sesonki 1990-luvun lopulta rajojen avauduttua on jo väljähtynyt. Silti liki viikottain kaakonkulmalta ajellaan yhä Viipuriin. Bussilastissa kulkee avustuskuorma, jonka vienti rahoitetaan iloisten ja auttavaisten matkalaisten kyytimaksulla. Paluukuormassa bussimatkailijat tuovat jos jonkinlaisia tuliaisia itärintamalta.  Tässä kirjoituksessa luon  katsauksen päivämatkailijan löytämiin kauppoihin. Viipurissa on vielä paljon pieniä kivijalkaliikkeitä, jotka meiltä Suomessa alkaa olla historiaa. Siksi mielestäni Viipurissa on kiva kierrellä kauppoja, ihmetellä muotia ja joskus löytää jotakin kivaa.

kauppahalli.jpg

Kauppahalli - shoppailijan tavarataivas. Vaiko vallan helvetti? 

Mennään ensin Viipurin kauppahalliin. Sitä ei voi välttää ensikertalaineenkaan. Kauppahallista saa kaikkea tarpeellista ja turhaa niin paikallinen kuin turisti. Alakerrasta  saa ruokaa, mausteita, vaatteita ja rihkamaa sekä kristallia. Hedelmätiskiltä saat maistaa Azerbaidzanista, Kaspianmeren rannalta tuotuja tomaatteja ja mandariineja. Kävin kojun sisäpiirillä maistamassa: hyviä ja raikkaita! Kieltämättä hedelmät ja vihannekset kärsivät kotosuomeen kuljetuksesta, tomaatit olivat jo pehmenneet kotiin päästäessä. Positiivista oli se, että ensin saa maistaa, ennen kuin ostaa. Sain banaanin kylkiäisinä, kun ostin kilon mandariineja.

P1030224.jpg

Yläkerrasta voit ostaa pellavaa ja Kiinasta tuotuja legginssejä, alushousuja ynnä muuta krääsää. Bambulegginssit eivät ole välttämättä kovin luonnonmukaiset. Bambu on muuntokuitu, sitä voi olla kyllä tuotteessa, mutta ainaski kesällä legginssit hiostaa, kuin oisi muovipussit jalassa. Tuotteessa laatu on kuitenkin melko hyvässä suhteessa hintaan, 500-700 rub, noin 10 e (tutuille vielä vähemmän). Viileämmällä kelillä legginssit ovat mukavat. Kun muutaman kerran käyt kauppahallissa, olet jo tuttu. Ensikertalaisilta tivataan nimittäin kiskurihintoja. Siellä pitäisi tinkiä, kuten etelänmaissa. Kaikille se ei sovi. Siksi itse vältän nykyisin kauppahallia tai teen siellä vain ne ostokset, joita olen suunnitellut. Sitäpä kyllä ihailen, kuinka venäläiset osaavat tuotteistaa niin entisen Neuvostoliiton tarjonnan kuin myös uuden ajan ilmiöt. Voit ostaa mukin presidentistämme Saulista ja Aaro-pojasta. Tai kiinalaisia trendi-leluja.

alushousut.jpg

DSC_0039.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

Osta bambulegginssii...alushousui...

 

Vanha kaupunki

Vanhassa kaupungissa on muutama mukava matkamuistokauppa ja antikvariaatti. Kaikki eivät välttämättä ole arkena avoinna. Suosittelen kuitenkin vanhankaupungin tarjontaan tutustumista ja ylipäänsä vanhan kaupungin kaupunkikävelyä kameran kera. Lähin souvenir-kauppa on heti kauppahallilta ylöspäin (krasnoarmeiskaja y.) Tässä kaupassa asustaa lihava punainen kissa. Kaupasta voi ostaa ilmeikkäitä käsintehtyjä pohmoja: 90%sti Viipurin alueella artesaanien tuottamia. Kaupan emäntä toivoo, että hänen kaupassaan turisti voi levähtää kahvi/teekupposen äärellä. Tarjolla on myös keskiaikatyylisiä koruja, leluja ja taidetta.  Putiikista voi saada myös Viipurin karttoja. Korttitelineestä löytyi myös wanhoja, suomenaikaista Viipuria kuvaavia kortteja.

 

matkamuistoja.jpgDSC_0059.jpg

Torkkelinkatu

Torkkelinkadulla on useita kivoja kauppoja. Lastenvaatekaupasta olen tuonut tuliaisia perheen pienemmille, vauvanvaatteiden hinnat ovat kuitenkin samaa tasoa kuin meillä. Kadulla on laukkukauppa nimeltä Tuhat ja yksi laukkua - sanamukaisesti sieltä saa pikkujoululaukun tahi matkalaukun, joka lähtöön ja joka hintaan.  Omalle natiaiselle ositin suloisen apinarepun, 500 rub.

DSC_0068.jpg  P1030225.jpg

Punaisen lähteen tori

Torin liepeillä on useita kauppoja ja apteekkeja. Pitää vain mennä sisään ja tutustua. Torin vasemmalla laidalla oleva apteekki on monipuolinen. Vuoronumero tulee ottaa. Sieltä olen ostanut voiteita ja vitamiineja. Vastapuolella toria on  esim. Spar-ruokakauppa, mutta myös pienempi vastaava. Näistä saa päivittäistavaraa. Itse löysin Sparista ihku-ihanan teepurkin.

Nooshna (нужно= tarvita ) kauppaa voisi kutsua kansanmarketiksi tai kansan kaupaksi. Kaupalle löytää, kun kävelee Pun. lähteen torilta vasentalaitaa, ylittää tien ja jatkaa suoraan. Sitä ennen on hyvä alusvaatekauppa naisille. Sen jälkeen ekan porttikongin jälestä toisena tulee oven yllä punainen kyltti, jossa lukee valkealla нужно . Täältä saa kaikkea mitä tarvitsee. Kauppa on kapea, tavarat ovat keskikäytävällä laatikoissa, joiden välissä ihmisiä pullistelee toisiaan tönien. Kiireessä tänne ei siis kannata mennä, jos mielii kassalle ehtiä. Valikoima on osin samaa kuin kauppahallissa, mutta puolta halvemmalla. Itse olen ostanut sieltä kaksi kaunista pussilakanaa. Laatu oli hintansa väärti,  a 500 rub.. (os. Punaisenlähteenkatu).

DSC_0070.jpg

Plantatsija on iloinen piristys neuvostohenkisten kauppojen välissä  Mira-kadulla.  Pun. lähteentorilta Spar-kaupan jälkeen oikealle.(Ulitsa Mira 4/ Pellorvonkatu). Ehdoton suosikkini! Kaupassa henkii itämaisuus. Voit ostaa erikoistuotteita keittiöön; riisiä, öljyjä, teetä yms.Tarjolla on niin ikää Uzpekistanista tuotuja keraamisia astioita. Täältä saa persoonallisia lahjoja. Kauppa on kaunis ja palvelu erinomaista!

P1030257.jpg

DSC_0074.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Atrium

P1030258.jpg

Atrium on nykyaikainen ostoskeskus. Ovesta sisälle kulkien vasemmalla on Nova-niminen naisten vaatekauppa. Ainakin tässä puodissa tavara kiertää sesongin mukaan. Olen ostanut kevyen kevättoppiksen sieltä. Muut liikkeet ovat hieman epäilyttäviä. Kauniita leninkejä kyllä on monenkirjavissa väreissä, sekä hienoja kenkiä.  Ostoskeskuksessa on myös miesten vaatteita, yksi urheiluvaatepuoti sekä lastenvaatepuoti. Alakerrassa ylellisempi liike juhlavetimistä, josta olen ostanut pilkkahintaan hiuskoristeita. Täällä menee aikaa, mutta voi tehdä löytöjä! Hintataso on vaihtelevaa, mutta kuitenkin täällä on hintalappu, eikä tarvitse tinkiä. Ongelmana vaateostosten kanssa on se, että näissä kaupoissa on ehkä pari kappaletta samaa tuotetta, joten omaa kokoa harvoin löytää, vaikka jotain mieleistä löytäiskin.

Atriumin sisääntuloaulan keskellä on hieno saippuakauppa. www.savonry.com. Siitä saa herkullisen yksilöllisiä ja laadukkaita lahjoja. Palvelu rauhallista ja parasta laatua. Atrium  kauppakeskus on siis Mira-kadun ja Moskovskii-prospektin kulmauksessa.

P1030230.jpg

Moskovski prospektilta hieman kauemmas...

Toisella puolella edellistä on Alisa-kauppakeskus. Se on mainittu matkaoppaissa. Sieltä löytyy elektroniikkaa ja kodinkoneita, kenkiä  sekä miesten vetimiä. Itselleni se on jokseenkin pettymys, koska ei siellä ole mitään, mikä minua kiinnostaa. Ei naisille.

Jos on aikaa kuljeskella kauemmas, niin alemma Moskovski prospekstia, Aallon kirjaston takana vasemmalla on Sela. Se muistuttaa jossain määrin entisaikojen Seppälää. Sela on melko länsimaalainen, samaa ketjua löytyy ainaskin Pietarista. Täällä on samaa tuotetta useimmissa kooissa. Viipurin Selassa on naisten ja kouluikäisten lasten vaatteita. Viimeksi ostin sieltä samettiset farmarit.

Linnankadun kulmaus. Jos kuljet Linnankatua (krepostnaja y. ) pitkin Sela-kaupalta  Patterinmäen suuntaan, niin sielläkin on mielenkiintoisia kauppoja. Oikealle tyylikäs Paris-niminen takkikauppa. Joskin kallista. Vieressä kenkäkauppa. Samassa korttelissa on myös mahdollisesti miehiä kiinnostavia kauppoja.

Neuvostoliitto

Jos haluaa ihmetellä ja haistella menneitä tuulia neuvostoajoilta...niin....kävele ihmeessä entistä Torkkelinkatua suoraan  loppupäähän saakka.  Oikealla puolella on eräänlainen kauppakeskus ( Dom torgavyi)  oikealla puolella katua. Siinä on alhaalla sellainen  halpiskauppa, sitten rappusia ylös....hmmm.. hieman armeijatavaraa....lisää rappusia....möbeleitä sekä vasemmalla vaatetusta.

P1030259.jpg

P1030260.jpg

Hämärä muistikuva, että olen käynyt täällä joskus 90-luvulla. Valikoima oli jostain , likipitäen breshenvin ajoista....mutta . No. Kaikkea voi katsella. Kompeksin alakerrassa on jonkin sortin tukkuliike, josta sai siivoustarvikkeita ja juomia...ehkä muutakin...joulupaperia. Vastapuolella tätä kauppakeskusta on pitjooretshka,  5-nen, ihku tavallisten ruokakauppa. Siinä sisäänkäynnin luona oli myös vas. puolella nainen, joka möi asusteita.

 

 

Tämä blogiteksti jäi viime talvena vaiheeseen...oikeesti kävin keväällä useita kertoja Viipurissa ja olis paljon kirjoitettavaa. Julkaisen tämän kuitenkin vihdoinkin näin...olkoon vaikka 1.osa. Ei päivämatakalla kaikkea kerralla kerkiäkään. Ehkä osa 2. saa päivänvalon tässä talven kaamoksen taitteessa. Seuraavaa Viipurin matkaa ootellessa,

kokokansan tieteilijä, Anu

 

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Voiton juhla toukokuussa 2018

Voitonpäivän Pietari 2018

Pari vuotta sitten satuin vahingossa Pietarin palatsiaukiolle, jossa oli mieletön sotilasparaati kaikkine varustuksineen. Se oli vasta harjoitus Voitonpäivän paraatille. Ajattelin, että paraati täytyy vielä nähdä, siksi ajoitin matkani juuri toukokuun yhdeksänteen. Voitonpäivän juhlinta merkitsi minulle myös voittoa: olin selättänyt pro gradu – tutkielmani kansatieteessä. Tämä on lyhykäinen päiväkirja retkestäni.

8.5

Saavuin helteiseen Pietariin. Kun siitä assan läheltä ei enää löytynytkään pankkiautomaattia, kävelin Liteinin siltaa pitkin kämpille tuttuun hotelli Ajuriin, minulle tämä oli jo 4. kerta,- aivan kuin omaan huoneeseen oisi mennyt. Tutun näköinen tyttö respassa. Pettymyksekseni minibaari oli tyhjä. Illalla, kun olin viimein saanut rahaa, kävin läheisessä Art Cafe Sundukissa  http://www.cafesunduk.ru/en/  ja sitten kävelin vielä Tauriinin puistossa. Sieltäkin löytyy pieni kuppila, josta saa olutta ja purtavaa.

9.5.

DSC_0116.jpg 

Sotilasparaati oli jo aamulla ja päätin nukkua pitkään. Päivässä riitti kuitenkin paljon hämmeDSC_0082.jpgntävää katsomista etnologisten silmälasien takaa. Taas opin Äiti Rodinasta uusia piirteitä. Väittäisinkö jopa, että jos ei ole nähnyt Voitonpäivää ei tiedä mitään Venäjästä. Ensin menin Kesäpuistoon, koska sieltä kuului torvisoittoa. Lammessa oli joutsenia. Puisto oli täysi lapsiperheistä, pariskuntia: niin nuoria kuin vanhempiakin. Kaikki olivat pukeutuneet nätisti ja rintaa koristi oranssi-musta-raitainen rusetti. Minulle tuli paniikki, mistä saisin moisen somisteen!? (aikani tutustuttuani asiaan, selvisi että kyseessä on tsaarin ajalta kotoisin oleva Pyhän Yrjön nauha, josta on tullut venäläiskansallinen symboli, jopa vihattu merkki.) Kun torvisoitto lakkasi, areenalle astui kaunis nainen sotilasasussa ja korkkareissa, en tuntenut laulajaa. Sanoituksia ymmärsin sen verran, että ylistettiin miehiä ja vaimoja. Suuri isänmaallinen sota hitleriläisiä vastaan oli voitettu. Ei tässä ollut kyse siitä, että pieni Suomi on vieressä, vaan siitä että suurvalta Neuvostoliitto ja kotikaupunki Leningrad säilyivät hengissä Saksan piiritykseltä. Kaikenikäiset ihmiset kantoivat veteraanien valokuvia, isompia ja pienempiä, ylpeinä. Isät selittivät lapsilleen isovanhempien tarinaa. Kaikki iloitsivat.

 

DSC_0090.jpg

Jatkoin matkaa Kesäpuistosta Nevskille. Nevskiltä sain ostaa tuon rintarossin sadalla ruplalla. Valtakatu oli aivan tukossa, mutta en tohtinut kysyä, mitä tapahtuu. Veteraanien kuvat sen kun lisääntyivät. Jonkun sortin kulkue siellä meni, mitä en nähnyt koska kansaa oli niin paljon. Pienen vilahduksen näin sotilasajoneuvosta, jonka lavalla oli näitä veteraanikuvia. Kävin huilaamassa väentungoksesta Dom gnikissä, kirjakaupassa, ja tutkin mitä jalkapallokrääsää on tarjolla.  

Olin syömässä sitten Cafe Fontakassa, kun suomalainen ystäväni soitti. Tehtiin vielä treffit Kesäpuistoon. Ilta alkoi jo rauhoittua ja kuppilaan mahtui hyvin. Jaoimme kulttuurishokkia via Baltika.

Palasin takaisin majapaikkaani. Kello 22 maissa menin ulos Nevan rantakadulle. Se oli täysi kaikenikäisiä ihmisiä. Nuoriso skeittaili. Pienillä lapsilla oli potkulautoja. Ilotulitus näkyi Nevalle juuri sieltä Tsaarin aukion suunnalta. Yraa-huutoja kuului sieltä täältä. Kukaan ei ollut umpitunnelissa, vaikka oli suomalaisittain uudenvuoden meininki.

Televisiosta saatoin seurata sen mitä en livenä nähnyt: Puuttinin ja kyynelehtivät veteraanien vaimot, veteraanit sekä ohjukset, panssarivaunut ja hävittäjälentäjät. Toden totta olen nyt tietoisempi Voitonpäivästä ja sen merkityksestä. Mitä tähän suomalaisena sanon? Eihän se ilo ole meiltä poissa. Se tuska mikä leningradilaisilla oli 900 päivän piirityksen ajan, ei se Suomen vika (toki historioitsijoilla on mielipiteensä Suomen osuudesta miehitykseen, koska olimme saksalaisten kanssa kompuksessa). Ehkä näillä venäläisillä on oikeus tähän ilon päivään.  Voittoon siitä, että fasistit eivät saaneet Leningradia. Piirityksessä kuoli yli puoli miljoonaa ihmistä, useimmat nälkään.  Heidät on haudattu Piskarjovin hautausmaalle. Siellä kävin ensimmäisellä Leningradin reissulla ollessani 18-vuotias. Tuskin ymmärsin silloin asiasta mitään.  

Summary:

Tietty äitinä ja baabusshkana ihmettelen sitä, että pieni lapsi kasvatetaan pienestä jo äitimaan puolustukseen leikkimällä sotilasta heti, kun oppii kävelemään. Venäjällä sotalelut kuuluvat asiaan ihan itsestään selvyytenä.

10.5.

Halusin nähdä jotain uutta, koska taidemuseoissa ja etnografisissa olin jo käynyt. Ja Eremitaasissa useasti. Menin taksilla Sotilaslääketieteelliseen museoon, koska sairaanhoitaja minussa ei ole sittenkään vielä kuollut. http://milmed.spb.ru/.  Matkalla näkyi paljon tietyömaita; kaupunki valmistautuu MM- jalkapalloon. Vaikka matka kartalla on kohtuullinen, tiesin rastin olevan kaukana. Taksi jätti minut viralliseen osoitteeseen Lasaretnyi pereulok 2.  Olin mahtirakennuksen paraatipuolella, mutta sisäänkäyntiä ei näkynyt missään. Mies tien laidassa askaroi takapaksissaan, ja kysyin häneltä Isviniitje, gde jest vhod museeja? Oikealle sitten…talo ei millensäkään näyttänyt museolle, oltiin jo syrjässä keskustasta.

 

DSC_0107.jpgDSC_0123.jpg

Ovesta sisälle ja oikealla löytyi narikka. Biljettitiskin takana ei ollut ketään. Narikkatäti soitti kassashiirille, jotta tulisi. Kysyi, että tarvitsenko vessaa. No, en juurikaan silloin. Hetken odottelin. Sitten tuli violettitukkainen pönäkkä täti. Kysyin, että mitä maksaa ja kerroin olevani opiskelija. Näytin Helsingin yliopiston opiskelijakorttia. Täti otti vähän kyllästyneen näköisenä simpukanmallisen puhelimensa ja soitti johonkin: Täällä on suomalainen opiskelija, iz helsinki…-kysyin onko sama hinta (300 ruplaa). Net, sto ruplei. Siis satasella pääsin sisään, paikallisella opiskelijahinnalla, vaikka enhän minä ehkä ikäni puolesta niin opiskelijalle näytä. Olihan episodi. Ja kolmannesta kerroksesta löytyi mitä mielenkiintoisin museo. Tosin kaikki oli venäjäksi. Mutta kyllä ymmärsin riittävästi silti. Näyttelyn kerronta alkoi keskiajan lopun ruumiinavausnäyttelystä, kävi kaikki Venäjän-Neuvostoliiton sodat, kuuluisat kirurgit ja päätyi Afganistanin sotaan ja sen lisäksi esillä oli eläinkokeita avaruuteen erilaisissa laitteissa, kuuluisimpana tietty Laika-koira.  Aivan kaikkea en valokuvannut. Suosittelen paikkaa lääketieteen opiskelijoille. En ehkä eläinaktivisteille. Tarpeeksi nautittuani lääketieteen historiasta kävelin Fontankan rantakatua pitkin Nevskille. Ei se lopulta ollut edes pitkälti.

Niin monta kertaa (tämä 11.) kuin olen Leningradissa/ Pietarissa käynyt, olen onnistunut sivuuttamaan Elizeejevin kauppakartanon. Satuin vain sisälle ihmettelemään, mikä ihmeen Art Nouveau paikka tämä on. http://www.kupetzeliseevs.ru/en/.  Hämmästelin ihania ikkunakoristeita ja herkkujen määrää. Oli pakko istahtaa. Tilasin mansikkamohiton. Tarjolla oli kaikkea kaviaarista  suklaaseen. Rentoutumisen jälkeen painelin kirjakauppaan ostamaan pakolliset jalkapallotuliaiset.

11.5.

Vailla suunnitelmaa. Menisinkö Aleksandr Nevskin luostariin? En, koska Nevskin valtakadun loppupätkä näkyi olevan asfaltoinnin alla, enkä haluaisi haistella niitä katkuja. Kartalta päättelin, että jaksaisin kävellä Pietari-Paavalin linnoitukseen, jossa halusin nähdä tsaarien hautoja. Kävelymatka oli kohtuullinen, mutta järkyttävä helle oli. Välttääkseni liiallisen liikennemelun olen oppinut pitämään kaupungissa korvatulppia.

Linnoitus oli tosi turistipaikka. Ajattelin, että siellä olisi viileää, mutta ei. Aurinko porotti  linnoituksen sisään. Ihmiset grillasivat itseään mukulakivirannalla.  Kirkkoon pääsin taas opiskelijana, 250 rb. Sieltä löytyi Maria Feodorovna ja Katariina Suuri ja ennen kaikkea viimeinen tsaariperhe, joiden maalliset jäännökset tuotiin Jekaterinburgista 1998. Heidät julistettiin marttyyreiksi ja pyhimyksiksi. Tsaarin kabinetin edessä olin liikuttunut. Surullinen tarina.

 

DSC_0126.jpg

 

Linnoituksessa on useita museoita, mutta minulle riitti kirkko. Koko linnoitus oli liian restauroitu ja turistinen minun makuuni. Kävelin keskustaan iltapäiväruuhkaan ja kävin ostamassa korttisarjan tsaariperheestä. Kazanin katedraalissakin pistäydyin. Ilta meni katusoittajia kuunnellessa.

Tsaariperheestä olen varmaankin lukenut jo lukiossa. Kotona vasta olen tutustunut erilaisiin tulkintoihin Nikolain loppuajoista.Todellisuutta kukaan ei tiedä. Suomeksi esim Jorma & Päivi Tuomi-Nikula Nikolai II - Suomen suuriruhtinas. Netistä löytyy myös  linkkejä ja tiivistelimiä brittiläisen Robert Wilttonin näkemykseen, jonka mukaan tsaariperheen murhan takana olisivat olleet juutalaiset.

12.5. Kotiinlähtöpäivä oli niin helteinen, että kävelin miltei suoraan asemalle ja vilvoittelin istumasalissa liki 3 tuntia. Allegro oli melko täysi eläkeläisryhmistä. Kiitin onneani, että osaan matkustaa yksin, en jaksaisi laumassa.  

Tutustuminen historiaan ja Romanoveihin jatkuu kotoa käsin kirjallisuuden parissa.

Voitonpäivän fiilistelyä jälkeen päin:

https://www.youtube.com/watch?v=luSnOiYD-oE&feature=player_embedded

 

DSC_0147.jpg

Elämä jatkuu etnologisten silmälasien takaa. A

 

 

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Gradun takaa

Gradun takaa                                                                                                    Toukokuu 2018

Palaan muistelemaan  vuoden taakse etnografisen kirjoittamisen kurssille, jolloin kirjoitin alla olevan blogin silmälaseista Professori Olssonin Kanssatieteilijä-sivustolle maaliskuussa 2017. Tuo kurssi olikin opettavainen. Nyt vuosi sen jälkeen olen saanut gradusoppani keitoksen valmiiksi sikäli, mikäli mikään kirjoitus koskaan valmiiksi tulee. Se oli raskas reissu, mutta tutkielmani siivillä vähän huvittelinkin, käymällä museoissa ja Päätalopäivillä. Loppumatka oli kyllä tervanjuontia.

Vuosi sitten olinkin kirjoittanut gradun alkuvaiheista: https://anuskon.vuodatus.net/lue/2017/04/c-100-sata-asteista-gradusoppaa-asteet-nousee-eli-mita-jarkea-on-kirjoittaa-gradua

Enemmittä löpinöittä, seuraava kirjoitus kertoo aloittelevan "tieteilijän" liiallisesta innostuksesta. Nyt osaan olla jo laittaa paremmin silmälasit piiloon, ja sitä paitsi joskus rillit hajoaakin.

Etnologiset silmälasit                                                                                                Maaliskuu 2017

Muistan opintojen alkuluennoilta, kuinka professori Katriina Siivonen puhui etnologisista silmälaseista. Tunnistin heti tuollaiset itselläni olleen jo jonkin aikaa. Ajattelenkin, että etnologian opiskelija on tavallista herkempi havainnoimaan ympäröivää maailmaa.

Tuleva kansatieteilijä on kentällä koko ajan aistit valppaina ja etnologiset silmälasit kirkkaaksi kiillotettuna. Kenttä on uusi ja innostava. Moniulotteinen etnografia antaa meille mitä ihmeellisimpiä ajatuksia menetelmistä. Esimerkiksi ruotsalainen etnologi Billy Ehn kannustaa mitä moninaisimpiin menetelmiin. Hän on esittänyt bricolage-menetelmän, eräänlaisen kollaasin, jossa kaikki havainnot, nähdyt ja kuullut, sopivat tutkimusaineistoksi. Tästä innostuin itse aivan höyrähdykseen asti.

Ideat rönsyilevät kuin mansikantaimet, joskus kuivuen kokoon, toisinaan taas homehtuen liiallisesta kosteudesta. Kanditutkielmani ansiosta opin katsomaan taidetta ja valokuvia syvemmin. Nyt kun tutkin gradussani pieksuja, etnologiset silmälasini havainnoivat lähes kaiken. Minulle on muodostunut omituinen harrastus: olen alkanut katsella, mitä ihmisillä on jalassa. Vanhoista taideteoksista tutkailen, mitkä jalkineet aikalaisille on maalattu. Junassa syynään ihmisten kenkiä, teen niistä havaintoja ja omia tulkintojani.

Refleksiivisyys on päivän sana. Se on osa etnologin käsitekarttaa, osa menetelmää.   Refleksiivisyys on kuin likoämpäri, jossa (tuleva) tutkija tunnustelee aineistoja ja metodeja, tuo julki omat tuntemuksensa, onko kuumaa vai kylmää. Kansatieteilijä laittaa likoon itsensä totaalisesti. Miltä tämä havainto tuntuu, miten sen tulkitsee, entä jos asiaa katsoo näin, entä jos sittenkin toisin päin? Tuleeko hiki?

Koen etnologiset silmälasit toisinaan vähän rasittaviksi. Voisiko ne laittaa välillä komeroon? On väsyttävää havainnoida koko ajan.  Kun aikoinaan opiskelin hoitajaksi, niin puhuttiin aloittelevan hoitajan noviisivaiheesta. Noviisiajan jälkeen tulee kisällivaihe, sitten ammattilaisuus ja vasta pitkän kokemuksen saattelemana asiantuntijuus.  Sovellan ajatusta myös etnologiin. Milloin opiskelijasta tulee kansatieteilijä? Mikä se edes on tämä etnologi?

Tässä vaiheessa opintoja, gradua likoämpäristä puristaessani, tunnen olevani vasta noviisivaiheessa, jolloin kaikki uusi valvottaa. Vastaavasti tuoreena sairaanhoitajana pähkäilin sairaskertomuksia vielä kotonakin. Vasta vuosien saatossa tiedosta tuli niin arkipäiväistä, että tietoa ei tarvinnut käsitellä kaiken yötä. Aloittelijasta, noviisista, oli tullut kokemuksen myötä jos ei aivan asiantuntija niin ainakin ammattilainen.

Näin uskon tapahtuvan myöskin kansatieteilijän kohdalla. Kansatieteilijä, etnologi, laittaa etnologiset silmälasinsa komeroon vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Sitten ei refleksiivisyyden pyykkiäkään tarvitse pyörittää koko yötä.

torstai, 27. huhtikuu 2017

Merkityselämys

Mikä on merkityselämys?

Minulle pienillä asioillakin on merkityksiä. Kun näen pilven muodon tai kohtaan mieleenpainuvan ihmisen, sillä on merkitys. Psykiatriaa lukiessani olen kohdannut termin merkityselämys. Hulluilla tai ns. sairailla ihmisillä on näitä merkityselämyksiä. Mikä on merkityselämys?  Onko minulla sellaisia?

Oma suuntani   muuttui vuonna 2011,  kun näin hiihtäessä metson. Siis ukkometson, joka huhuili minulle - 25 asteen pakkasessa. Olin matkalla auringon paisteessa, hiihtämässä yli tuntureiden kohti Kuukkelilampea. Siitä lähti minun voimamatkani. Tästä kokemuksesta on  6 vuotta. Yksi voimakkaimmin koettu merkityselämys.

Paljon on tapahtunut välissä siitä metsosta.  Viimeisin hullunkurinen merkityselämys oli matkaltani Prahasta reipas viikko sitten.

Olin tutustunut   vuonna 2011 Suomen Lappiin Inariin mennessäni naiseen, joka oli kotoisin Prahasta. Muistan, kuinka hän avuttomana istui asuntolamme aulassa. Olin aivan  yhtä ummikko, tai ehkä vielä enemmän kuin hän. Puhuimme englantia.  Meistä tuli ystävät. Hän oppi kyllä suomea, joskus puhuimme englantia. Minä en kyllä oppinut tsekkiä.  Joskus puhuimme, että jos mahdollisuus tulee, menisin katsomaan hänen kotikaupunkiaan Tsekeissä. Vuosia kului. Yritin palata normaaliin suomalaisten arkeen eteläisessä Suomessa.

Ystäväni sai lapsen. Minulta taivas vei sisaren.  Kesällä 2016  kävin uudestaan Lapissa. Tänä vuonna 2017, ystäväni oli menossa kotikonnuille. Samalla minä päätin jatkaa elämää, ja yrittää taas matkata.  Tuli tilaisuus lähteä Prahaan. Pääsiäisen jälkeen lensin haparoivin siivin Prahaan, jossa tämä Inarin ystäväni odotti minua.

Ystäväni oli heittämässä nalleansa pois roskikseen. Minulla oli samankaltainen joskus 70-luvulta,eri värinen tosin. Koin suurta tarvetta pelastaa tuon nallen.  Minä koin sen taas: merkityselämyksen.  Nenätön nalle, jonka näin sieluni silmin istuvan kotini sohvalla. Kuten ystäväni pelasti minut järjettömältä surulta, kaipasin tätä nallea. Halusin ottaa kotiin tämän nallen. Tätä voisi kai kutsua merkityselämykseksi.

DSC_0109.jpg

 

 Ystävyys ei tunne rajoja, ei muureja. Matkani oli ikimuistoinen.

Nalle läksi monien mutkien kautta mukaani.En sittenkään tunne itseäni sairaaksi. Vaan onnelliseksi!

Elämässä tapahtuu siis monenlaisia merkityksiä. Miksei meillä ole lupa kuunnella niitä? Merkityselämyksiä.

PS: jos katsoo tarkkaan näiden apinoiden ja nallen päällä näkee enkelipalloja 2 kappaletta, kuka nyt uskoo?...jos tarkemmin katsoo niin kolme.