Elämä on kummallista. Ympäri mennään yhteen tullaan. Jos toivoo jotakin, niin sen saa. Ehkä viiveellä.

Olen kokenut elämässä surua. Minulla on muuri mahtavia ystäviä ympärilläni. Kaikkein hirvittävimmänkin surun jälkeen olen opiskellut ja  viimein palaillut takaisin työelämään. Oli kuin taivaan lahja, että pääsin keikkalaiseksi mielenterveyskuntoutujien kotiin. Ehkä minua on aina psykiatria kiinnostanut, mutten ole ollut valmis. Minulle ne ihmiset ovat aivan tavallisia ihmisiä.

Joulun hujakoissa katsoin kaikki jaksot yleltä Hulluuden historia-dokkareista. Niihin oli helppo samaistua. Siellä oli tälläisiä kuin miekin. Vähän luovia ja pimeitä, tanssahtelevia runoilijoita. Missä se sairaan ja terveen raja liikkuu? Itse ajattelen, että raja on todella häilyvä.

Nykyajan medikalisoituvassa maailmassa surukin on sairautta.  Ihmisen tavallisista kehitystehtävistä, surusta ja menetyksistä on tullut sairaus. Suorita ja menesty: - ole tuottava. Ole nuori ja kaunis.

Jos ihminen ei kykene yhteiskunnan hyväksymään elämään hän on mielisairas.  Diagnoosi,  ja pääset vapaaksi yhteiskunnallisista velvotteista - mutta samalla sinut leimataan hermoromahduksen saaneeksi hulluksi. Mielenterveysongelmaiseksi.  Hitaaksi. Täriseväksi. Epäsosiaaliseksi. Lihavaksi. Haisevaksi. Epämiellyttäväksi.

Se on niin epäoikeudenmukaista.

Että ihminen, joka on ollut hyvä työssään ja palvellut yhteiskuntaa, ollut hyvä isä tai äiti, niin, että jos hän kohtaa elämässään tragedian, trauman tai väsyy tai tulee työelämässä kaltoinkohdelluksi.... niin hullu on. Huono ihminen, sairas.Hylkiö.

Miksi paremmin hyväksytään sijoiltaan mennyt olkapää kuin sijoiltaan väsynyt mieli?

Kysyn vain. Voisiko mielenterveysongelmaista kohdella ihan tavallisesti? Rakastaa ja hyväksyä sellaisenaan?

Olkaamme ihmisiä.

Mielenterveydeksi